Logo
Tulosta tämä sivu

Retkiblogi: Tikkoja etsimässä

 

Parturoitujen talousmänniköiden luona asuva kaipaa vähän väliä pääsyä kunnon metsään. Sellaiseen, jossa puut pääsevät vapaasti vanhenemaan; sellaiseen, jossa kuoleman annetaan synnyttää uutta elämää omalla ikiaikaisella syklillään. Lapsuuden ja nuoruuden Kuopiossa asuneena, tunnen aika ajoin kaipuuta Puijon ja Neulaniemen tuttuakin tutumpiin, jo elämää nähneisiin metsiin. Maaliskuun alussa lähdimmekin äitini kanssa jälleen yhdelle aamulenkille Puijon etelärinteen jykeviin kuusikoihin.

Puijon selännettä on kaskettu viimeisen kerran 1900-luvun alussa, ja ensimmäinen luonnonsuojelualue sinne perustettiin vuonna 1928. Vanhimmat kuuset ovat noin 200-vuotiaita. Tunnelma on aivan toinen kuin yhdellä silmäyksellä nähdyissä setelimetsissä.

Talvella latuverkko tuo omat haasteensa jalan retkeilevälle, mutta hankien hohtaessakin polkuja löytyy yllin kyllin. Lähdimme nousemaan heti hiihtostadionin nurkilta hieman piilosta lähtevää polkua, joka johdattaa nopeasti valtavien kuusten luo. Ympärysmitta on kevyesti kaksi syltä, ja moista puuta vasten voisi poskeaan leputtaa pidempäänkin. Lintukuvaamiseen tarkoitettu objektiivi kamerassa tekee puiden taltioinnin mahdottomaksi, mutta sen ei saa antaa häiritä. Tärkeintä on pysähtyä ihmettelemään sinitaivaan syvää äärettömyyttä kaukana korkeiden latvojen ulottumattomissa, sekä antaa katseensa tuikkia kilpaa yhdessä ilmassa kimaltavien lumikiteiden kanssa. Kevätaurinko saa hämyisenkin kuusimetsän hohtamaan kultaa.

Matkalla tornille yhtään lintua ei tule vastaan, mutta odotukset nousevat, kun tornilta lähtee laskeutumaan samaa rinnettä, mutta uutta maastopyöräuraa pitkin (sallittu myös kävelijöille, eikä yhtään pyörää osunut kohdalle). Pian alkavatkin jo kuorettomaksi kairatut kuuset, yksi toisensa jälkeen. Täällä on miltei joka kerta saanut katsella palokärjen touhuiluja. Liekö kameran kirous, nyt metsä on kuitenkin äänetön. Pyöräura kulkee pitkin palokärjen buffetpöytiä, mutta tänään ei ollut meidän vuoromme nähdä noitalintua, kuulla sen erämaista huutoa. Metsästä poistuu silti iloinen ja rauhan täyttämä ihminen, vain jälleen korviin kantautuva liikenteen melu rikkoo metsän taian.

Puijolla on vaikea päästä eroon autojen alituisesta taustapauhusta, mutta Neulaniemessä se onnistuu. Seuraavana päivänä jälleen upeassa auringonpaisteessa lähdimme Kolmisopen lammen päästä kapuamaan polkua pitkin kohti huippua. Pari korppia kaartelee yli, mutta muutoin metsässä ryskyvät vain tuulessa jäisinä huojuvat puut. Verrattuna Puijoon Neulaniemi tarjoaa monipuolisempaa maastoa. Jyrkät pystysuorat kallioseinät ovat kuin jättiläisen portaita, ja tarjolla on niin rotkomaista saniaislehtoa, hämyisää kuusimetsää, korkeudessa kimaltelevia käkkyrämäntykallioita kuin suojaisaa lampea ja itsensä Kallaveden pyyhkimiä rantakallioita. Tänne liittyvät monet parhaista lintumuistoistani. Mitä kohtaammekaan tänään?

Neulamäen vuorelta avautuvat näkymät palkitsevat hikoilleen kiipeilijän. Täällä kannattaa käydä. Palaamme samaa polkua jonkin matkaa alaspäin, sitten otamme epävirallisen reitin vuorenseinämän juurelta. Tässä pienessä notkelmassa on kulkija suojassa kaikelta. Polkua reunustavat kallioiden jääpuikkorintamat, paksun sammaltäkin peittämät kivipaadet, värikkäiden kääpien koristelemat kannot. Polku laskee kulkijansa Vuorilammen rantaan, jossa talitiaiskoiras tarkastaa vieraat äänekkäästi. Lammen tulipaikan jälkeen ylitetään latu ja kiivetään lumisia portaita seuraavalle polulle. Ei kuulu palokärkeä, ei pohjantikkaa. Ei pyrähdä pyy piilostaan. Vain puut ruskavat. 

Sitten lukemattomat lehtokuusamat paljastavat meidän tulleen lehtoon. Vaaleat käkkyrät ympäröivät kuivaneita kuorettomia kuusia, joko nyt ollaan saavuttu pohjantikan kotiovelle? Neulaniemen luonnonsuojelualueen vanhimmat kuuset ovat noin 130-vuotiaita, täällä niitä voi hyvinkin kuvitella olevan. Yhtäkkiä silmäkulmassa vilahtaa ylhäältä alas, loivassa kaaressa, kauimpana näkyvien kuusten taakse pieni vaalea hahmo. Varmuus jää saamatta, mutta retkeilijä voi antaa itselleen luvan uskoa, että siinä vilahti pohjantikka, työmaansa ääreltä. Kamera saa edelleen levätä lonkalla, mutta vilpitön hymy leviää huulille.

Järkälemäiset kuuset lepäävät rauhassa aivan suojelualueen reunalla. Paksujen hankien peittäessä metsää, naavat ja käävät kertovat metsän rauhallisesta, vapaasta hengityksestä, omaehtoisesta kierrosta, verkkaisesta kulusta. Se kaikki tarttuu kulkijaan, rauhoittaa, rentouttaa, vapauttaa mielen kahleistaan. Luontoon ei saa lähteä vaatimaan. Sinne voi mennä toiveikkain odotuksin, mutta jos ne eivät täytykään, voi huomata saaneensa tilalle jotain aivan muuta, ehkä jotain vieläkin parempaa. Kuljetaan luonnossa, kuljetaan sydän ja mieli avoinna. Hengitetään yhdessä puiden kanssa. Kuulostellaan lintujen ensimmäisiä kevätsäveliä, tuulta ja hiljaisuutta.

 

Sanna Hakkarainen

 

Lintuyhdistys Kuikka