Menu

Retkiblogi: Haikaroita


 

Niin pyörähtää vuodenkierto uuden askeleen kohti loppuaan. Kaikki kielii syksyn varovaisesta lähestymisestä. Kuinka hyvältä se tuntuukaan! En kaipaa ikuista kesää, kaipaan vuodenaikojen soljuvaa virtaa. Iltaisin punertavaa taivaanrantaa hallitsee syvänkeltaisena hehkuva kuu. Mustuvan yön kynnys paljastaa linnunradan huikaisevan kaaren, saaden katsojansa nauttimaan murheidensa mitättömyydestä. Kylminä aamuina usva hehkuu nousevan auringon ensisäteiden valossa, peilityynen lahden levätessä valkoisena sumukattilana. Hiljaa hiipivät ruskan sävyt pihan pihlajoihin, voimakkaana tuoksuu aamukaste. Maailman valtaa rauha, samettisen pehmeä viitta. Kaikkea tätä saattoi katsella ensikertaa elämässään oma lapsi sylissään, pieni kaunis vastasyntynyt käsivarsillaan. Maailma on kauniimpi kuin koskaan ennen.

Perheen perustaminen ei tarkoita loppua muulle elämälle, vaikka sellainen käsitys tuntuu olevan nykyään vallitseva, varsinkin nuorten keskuudessa. Se ei tarkoita loppua edes lintuharrastukselle. Päivittäin vaunulenkillä voi tarkistaa kotikulmien päivän lintutarjonnan. Hieman etempänä voi käydä autolla, mikäs sen mieluisampi nukkumapaikka lapselle kuin huriseva keinuva auto. Mutta kaukoputken voi jättää kotiin, sillä jos auton pysäyttää...

Loppukesästä ja alkusyksystä maaseutu on kaikkein parhaimmillaan. Ilma huokuu tuoksuja, on mehevää multaa, kosteaa savikkoa, kypsää viljaa, niitettyä piennarta, ylikypsiä vadelmia, kirkuvanpunaisessa ruskavärissä loimuavia horsmikoita. Kaikki tuoksuu kypsältä, valmiilta, niin täyteläiseltä. Aurinko paahtaa vielä kuumasti, mutta kylmä tuuli saattaa tuoda mukanaan yllättävän, ihanan vilvoittavan sadekuuron. Kultainen vilja aaltoilee ja suhisee tuulessa, haapojen kahisevat latvat alkavat pukeutua syksyn ensisävyihin, sirkkojen siritys muistuttaa kesästä takanamme. Pääskyt kansoittavat lankoja, kuin hyvästejä jättäen. Kurkiaurat kulkevat päivittäin edestakaisin Käärmelahden yllä, välillä niin alhaalla, että mielikuvituksen avulla niiden pehmeitä vatsoja voi miltei silittää. Niiden huudot raikuvat syksyn säveliä. Neljä kanadanhanhea sekä satunnaiset harmaahaikarat asuttavat peilityyntä lahtea.

Joillakin lenkeillä kiikarit ovat kiikkuneet kaulassa pelkkänä koristeena, mutta joskus lintuja sattuu kohdalle mukavastikin. Ensin ohitse pyyhältää kiireinen pieni ampuhaukka, etäällä lekuttelee tuulihaukka valkoinen pyrstö viittanaan, sitten ylitse liitelee kanahaukka ja lopuksi pihassa editse kurvaa varpushaukka. Toisinaan kivitaskuja seisoskelee siellä sun täällä valppaina katselemassa vaunukkoa, paetessaan valkoiset yläperät ojien pajukoissa vilkkuen. Pahasti univelkaisen lintuharrastajan silmät revähtivät kunnolla auki, kun kerran ojassa päivysti yllättäen sinirinta! Pieni lappilainen asettautui oikein kauniisti poseeraamaan, tarjoten meille mitä onnistuneimman lähiretken. Tämä onkin mainiota lapin hyönteissyöjien kohtaamisaikaa. Lapinjärvellä pääsimme puolestaan ihailemaan koko kesän kaipaamaamme sinisuohaukan kauneutta.

Tänä vuonna haikaroiden vaellus on ollut tavallista vilkkaampaa, ja erityisesti jalohaikaroiden suuri määrä on ihastuttanut ympäri eteläistä ja keskistä Suomea. Onneksemme Mustavirta sijaitsee kivenheiton päässä, joten saatoimme käydä useampaankin otteeseen ihastelemassa molempien lajien siroja silhuetteja. Parhaimmillaan proomun peräaalto säpsäytti ilmaan parisenkymmentä harmaahaikaraa, jolloin olo oli kuin pikkulapsella suurenkin ihmeen edessä. Taivas täynnä haikaroita! Mikä parasta, seassa oli tietysti myös kolme timanttia, kolme jalohaikaraa. Mikä elämänpinna meille, mikä elis vauvalle! Kun elämä rajoittuu aiempaa pienempään piiriin, täytyy todellakin kiittää luontoa tällaisesta mahdollisuudesta.

Elämässä on hyvä antaa itselleen aikaa pysähtyä ja keskittyä juuri kyseiseen hetkeen. Avata aistit. Katso ympärillesi, mitä näet? Mitä kuulet, mitä haistat? Olisitko huomannut näitä asioita, jos et olisi pysähtynyt? Olisitko menettänyt jotakin arvokasta? Arki voi tuntua puuduttavalta, mutta jokaisen elämästä löytyy ripaus taikaa, kun sen vain malttaa löytää. Minulle jokainen hetki luonnossa voi tarjota jotakin kultaakin kalliimpaa. Kun istuin Mustavirralla autossa ja katselin enkelimäisen valkoisena hohtavia jalohaikaroita, ja kun sitten katsoin viereeni ja näin uinuvan pienokaisen hymy huulillaan, saatoin vain kyynel silmäkulmassa todeta: haikara kävi, toden totta! Siihen lauseeseen sisältyi niin paljon enemmän kuin kaksi sanaa, siihen lauseeseen sisältyi elämän suurin onni sekä rakkaus.

 

Sanna Hakkarainen, 12.9.2019

Kuvat: Matti Hakkarainen

Muita artikkeleita tässä kategoriassa: « Retkiblogi: Harjujen kesä
Takaisin ylös