Tasan neljä vuotta sitten, 7.3.2019 naputtelin ensimmäisen retkiblogini. Tuolloin kuljin Puijolla ja Neulamäessä tikkoja etsimässä, mutta sillä kertaa kuvaamatta jäivät. Mutta tuolloinkin päämäärää tärkeämpi oli itse matka, Puijon ja Neulamäen vanhat metsät. Tätä nykyä vilja- ja puupeltojen keskellä asuvana kaipuu vanhaan metsään on loputon. Siksi täytyy päästä aina silloin tällöin piipahtamaan lapsuuden maisemissa.
Ehkä jokaisella meistä on olemassa se jokin erityinen paikka, jonne kaipaa. Paikka, jonne on aina hyvä palata, joko oikeasti tai muistoissa. Mikä on sinun sydämesi paikka? Kun astelen Puijon etelärinteen kuusikkoon, nykyhetki katoaa. Tunnen hangen alla solisevan puron, sen, jossa pienet sormet kastautuivat. Näen samat suunnattoman suuret kaatuneet rungot, joiden ylitse ei meinannut päästä kapuamaan. Samat tykkylumiset kuusensylit, joihin oli hyvä käpertyä pienelle toppahaalarikerälle lepäämään ja kuunnella puiden rutinaa tuulessa. Räpäytän muistojen harson silmistäni ja näen edelläni polulla juoksemassa kaksi pientä ihmistä, riemuiten samoista vanhan metsän ihmeistä. Ympyrä sulkeutuu.
Lähdemme liikkeelle Puijon laen alemmalta parkkipaikalta ja kuljemme polkuja pitkin Puijon etelärinteen kuusikon vanhalla luonnonsuojelualueella. Lapsista lähtevä iloinen melske hiljenee pyynnöstä hetkeksi, kun sivultamme kuuluu pohjantikan rummutus. En tohdi lähteä kahlaamaan umpihangessa ääntä kohti, sillä pelkään hangen rutinan säikyttävän linnun tiehensä. Jatkamme matkaa. Kun lapset on saatu tsempattua takaisin parkkipaikalle, käyn vielä vilkaisemassa uuden polkupyöräreitin, muutoin jäisi vaivaamaan. Muutama sata metriä kuljettuani kuulen jykeviä nokan iskuja runkoa vasten. Näen, kuinka säleet lentelevät satavuotiaan kuusen takaa ja arvaan, että palokärkihän se siellä. Hiivin varovasti lähemmäksi ja huomaan, että palokärjen takana toisen kuusen rungolla nakuttelee omissa touhuissaan pohjantikkakoiras. Kamera alkaa hiljaa raksuttaa, palokärki kurkkaa kuusen takaa ja lennähtää etemmäksi, mutta pohjantikka ei korvaansa lotkauta. Rauhassa se naputtelee kuusta ja tunnen suunnatonta riemua, kun viimeinkin kameran muistikortille uppoavat kuvat iäkkään kuusikon somasta, karaistuneesta eläjästä. Vetäydyn täyttymyksen saaneena paikalta ja tikka jää jatkamaan töitään. Nyt on lapsille näytettävää!
Seuraavana viikonloppuna palaamme Puijolle uudestaan, nyt Mattikin on mukana. Tällä kertaa tikat pysyttelevät kuvaajalta piilossa, mutta kuviin tallentuu puukiipijä. Ääntä metsässä pitävät lähinnä punatulkut, joita on tänä talvena runsaasti. Mutta tärkeintä eivät edelleenkään ole kuvat, vaan lumisesta metsästä nauttiminen, siellä voi kiipeillä ja ryömiä, kuunnella ja haistella. Jo huokuu puista ja hangesta kevättalven tuoksu, jäinen, havuinen. Aivan tulevat lapsuuden hiihtoretket mieleen.
Kun illalla lapsi toteaa, että olipa ihana käydä kunnon metsässä, sydämessä läikähtää. Monen lapsen ja aikuisen kohdalla side luontoon on jo katkennut. Kun tuo suhde menetetään, jotain olennaista menee rikki. Ihmiseltä katoaa turva, katoaa pysyvyys. Katoaako myös taito elää ja olla? Niin kauan kun lapsella on mahdollisuus kieriä mustikanvarvuissa, niin kauan kun lapsella on mahdollisuus upottaa kätensä rahkasammaleeseen, niin kauan meillä on toivoa.
Tikkaretkien ohella kevättalveen kuuluvat olennaisena osana pöllöretket. Pimeäähän meillä on pitkin talvea, joten siinä ei sinällään ole mitään ihmeellistä, mutta kevättä kohti käännyttäessä metsiköistä kantautuvat puputukset ja huhuilut muuttavat maiseman aivan erilaiseksi. Paisuvan kuun valo valaisee retkiäni ja sää on tyyni kolmena iltana putkeen, mutta Tiirasta bongatut huuhkajat pitävät nokkansa visusti supussa ja vain helmipöllöt suostuvat puputtamaan läsnäollessani. Kinnulanlahden, Tavinsalmen ja Haatalan metsien ja peltojen tilkkutäkit ovat vähän turhankin hiljaisia, tulee suorastaan yksinäinen olo. Ihmisen luoma meteli tukahduttaa luonnonäänet mykiksi, sähkövalo sammuttaa luonnonvalot pimeydeksi. Haatalassa lähettyviltä täysin palkein puputtava helmipöllö on illan parasta antia – lintujen osalta. Eräällä kuolemanhiljaisella suoralla seistessäni huomaan yhtäkkiä pohjoiselle taivaalle himmeänä syttyvää valoverhoa. Aluksi revontulet keräilevät voimiaan, sitten aivan yllättäen ne leimahtavat täyteen loistoonsa, hyppivät ja tanssivat, kirmailevat ja syöksähtelevät, vihreän lomassa leiskuu häkellyttävää pinkkiä. Kaikki päättyy upean koronan kiertyessä pääni yläpuolelle. Taivaantulien sammuttua jäljelle jää vain kylmä kuunvalo. Tähtitaivaan alla luonnon ikiaikaisuus on läsnä.
Nyt on hyvä hetki lähteä nukkumaan, näkemään unia tulevista retkistä. Jokaisen lintu- ja luontoretken jälkeen voi todeta, että onneksi ehdin elää vielä tämänkin päivän. Säilytetään luonto, jotta tulevatkin sukupolvet voivat jakaa saman ihmeen ja syvän kiitollisuuden tunteen, jonka voivat sytyttää niin taivaanvalot, kuusen lempeä syli, tikan tarmokas rummutus tai helmipöllön ponnekas puputus. Rakentamamme ympäristö on kuollutta, luonnossa kaikki elää. Sieltä löytyy ihmiselle turva, alkukoti.
Sanna Hakkarainen
