Kuutena päivänä retkellä, siellä sun täällä. Muuttolintujen perässä huhtikuun puolella.
Niin kuin joka kevät, niin ei tämäkään kevät tee poikkeusta. Pikkuhiljaa, kuin salaa, alkaa maantie kutsua ja sen kutsu voimistuu niin, että on pakko lähteä tien päälle. Tänä keväänä retkisuunnitelmat ovat muuttuneet, ei meistä johtuen, vaan eräästä pahemmasta asiasta, joka riivaa koko maailmaa, ei vain Suomea ja jonka nimeä ei tässä mainita. Näillä retkillä ei enää käydäkään valmiin pöydän ääreen syömään, kahville, ym, vaan nyt on termarit ja eväät mukana ja taukopaikka on luonnossa, siis melkein kuin retkellä.
On huhtikuu ja neljäs päivä, kun suuntaamme Lapinlahden Korpijärvelle. Jää on antanut hieman periksi ja tarjoaa linnuille uimapaikkaa, jos ne nyt sitten kehtaavat siirtyä jään reunalta vapaalle vedelle, siis vain uimataitoiset.
Viides huhtikuuta. Tänään teemme vain pikku pyrähdyksen ja ajelemme Rautavaaran ja Kuopion rajamaille Pirttipurolle.
Siellä osuu yksi sattuma. Lumisella hangella on jokin lintu. Kunpa olisi saanut kuvaan vangittua linnun lisäksi hangen hienon kimalluksen. Hanki välkkyy ja kimaltelee tuhansissa timanteissa, onhan pakkasaamu. Aurinko yrittää nousta puiden takaa lämmittämään hangella olevaa lintua.
Koira haukkuu läheisessä talossa, muttei lintu siitä välitä. Se tuijottaa meitä, eikä välitä meistäkään. Lie juuri saapunut ja on huilaamisen aika.
Kymmenes huhtikuuta. Lähdemme ajelemaan Maaningan suuntaan. Maaningallahan tapahtuu kummia näinä aikoina. Sieltä tuntuu löytyvän vaikka mitä, siis lintumaailmaa ajatellen. Autoja ainakin näkyy olevan siellä sun täällä lintupaikoilla ja siltojen vierellä. Muutama ihminen näkyy kävelevän kiikarit kaulassaan. Muitapa ei sitten näykkään. Ei Kinnulanlahdessa lintutornilla ainakaan. Lie piiloutuneet järvien reunalla ruohikkoon. Katselen tornin juurella, kun peuraparvi säntää pellolla valtatietä kohti. Olisiko kaislikko kahissut ja säikäyttänyt peurat karkuun. Onneksi pysähtyvät valtatien reunaan eivätkä säntää tielle autojen eteen. Jatkamme matkaa Maaningan Patajärvelle. Siellä mäkirinteessä on pysähtyneenä auto. Autossa istuu ainakin pari ihmistä, he katselevat järvelle hanhien touhuja. Morjestetaan ja pysähdytään mekin. Paljon on hanhia. Olisiko noin kaksi ja puolisataa. Näkyy siellä sorsiakin. Voisi kuvista laskea hanhet, mutta ajattelen jo heidän paikalla olleiden siitä ilmoitelleen, joten laiskuus voittaa. Jokin saa hanhet lähtemään lentoon, ne tekevät kaarroksen ja laskeutuvat takaisin järven jäälle.
Saan sentään muutamista lentävistä hanhista napattua kuvan. Viivymme vielä hetken ja suuntaamme sitten Kinnulanlahden kautta kohti Lapinlahtea.
Lapinlahdelta voi löytyä sattumia, kun on laajoja peltoalueita. Eikö vain siellä kaukana pellon reunassa jonkin vaalea lintu olekin. Se kiertelee metsän reunassa ja minä toivon, tule nyt lähemmäs, että näemme mikä olet ja jos vielä jonkinlaisen kuvan saisi. Eihän se pannahinen sieltä tule. Kiikkuu siellä kaartaen suuntaan ja toiseen, kuin kiusalla ja pujottelee lopulta metsään kadoten sinne. No, ruokaahan se sieltä etsii ja ajattelee vain itseään, mitäs se meistä, jotka notkumme siellä kelirikkoisella märällä tiellä kamerat valmiina. Tiedän ettei kuvista kummoisia tule noin pitkältä matkalta, mutta jospa edes saisi selvän, mikä lintu se oli.
Viidestoista huhtikuuta. Tänään suuntaamme vaihteeksi Rautavaaralle ja Pirttipuron maisemiin.
Sinne on saapunut paljon joutsenia, kurkia, hanhia, sekä näkyypä siellä varpushaukka, sekä tuulihaukka. Mutta sitten silmät havaitsevat jonkin suuremman mustan möykyn etäällä pellolla. Kiireesti kamera käteen ja tiiraamaan. Miksi ne eivät koskaan voi olla lähempänä, vaan tuolla huitsin nevadassa. Luulen möykkyä maakotkaksi, mutta lopulta selviääkin, että se on nuori merikotka.
Kuudestoista huhtikuuta. Tänään ajellaan minne nyt mieli sattuu viemäänkään. Käännytään tuosta ja käännytään tuonne periaatteella. Onhan talvi oltukin paikoillaan ja auto saanut huilata rauhassa.
”Hevosia” pitää juoksuttaa, jotta autonkin nivelet pysyvät vetreinä, kun öljy virtaa sen suonissa. Ladataan auton akkua ajamalla, samalla kuin omaanikin, kun matka taittuu ja maisemat muuttuu. Saavumme Kuopion Juankosken Rajosalmelle. Sulassa näkyy ainakin kolmisenkymmentä heinäsorsaa, muutama joutsen ja telkkiä. Lensi siellä jokin haukkakin, mutten saanut selvää mitä lajia se oli. Kaislikkoon näkyi laskeutuvan.
Mitähän ne telkät lienevät touhunneet, kun yksikin noista telkistä näyttää jollekin kaverilleen, että en se minä ollut, vaan tuo. Täältä matka jatkuu kohti Rautavaaraa.
Huomaamme olevamme taasen tutuilla maisemilla akselilla Rautavaara, Varpaisjärvi. Nykyisin Varpaisjärvi on Lapinlahden kuntaan sulautunut. Käännymme Karsanlahden tielle ja sieltä suuntaamme kohti kotia, kun Siikakosken kohdalla huomaamme kaksi haukka. Toinen niistä on piekana ja toinen sinisuohaukka. Se tavallinen tuuri iskee jälleen. Toinen liian korkealla ja toinen liian etäällä. Näin se vain menee. Kun oikein tarkkaan katsoo, niin voi heinien seasta jonkin valkoisen laikun nähdä. Siihen sitten kuvittelee haukan ja siinähän se haukka lentää.
Kahdeksastoista päivä. Väliin satelee hiljalleen lunta. Ajelemme kolmannen kerran katsomaan tokko vielä Siikakosken alueella näkynee haukkoja. Meneeköhän tämä jo liiallisuuteen. Niinhän vain pienkana siellä vielä liitelee, kuten eilenkin.
Päivä on edelleen harmaa ja harmaaksi meinaa mennä mielikin. Lunta rupeaa mättämään enemmän. Haukka liitää ja istuutuu puuhun. Matkaa on melkein kaksisataa metriä. Jokin taitaa olla minua vastaan, ettei pitäisi tulla häiritsemään noita komeita siivekkäitä.
Pelkään sen lähtevän, joten autosta käsin vaan. Ikkuna auki, kamera esiin ja tähtäämään ja ei kun menoksi.
Tie kutsuu, jospa jonkun mutkan takana kohtaa taasen jonkun hienon sattuman…
Leena Meuronen
