Jälleen haihtuu talven hiljaisuus, jälleen täyttää laulu maailman laji kerrallaan. Ei toki ole luonto ollut kuollut talvellakaan, vaan täynnä piileksivää, uinuvaa elämää. Keväällä se kuitenkin herää ja syttyy äänten, tuoksujen ja liikkeen kautta uuteen aamuun. Linnut tuovat viestin, on aika nousta ja kukoistaa!
Aamulla uninen sielu pakkaa lapsen ja kameran rattaisiin ja astelee ulos. Jälleen on yhdessä yössä saanut lintukuoro uusia jäseniä. Ne ovat saapuneet jostain kaukaa, tulleet antamaan kevään sinfoniaan oman, olennaisen osansa. Jos yksikin näistä instrumenteista katoaisi, ei orkesteri olisi enää ennallaan. Vierailevia artisteja voi toki ilmaantua antamaan oman eksoottisen mausteensa milloin vain, tervetuloa teillekin!
Mitä itse asiassa on musiikki? Onko linnunlaulu musiikkia? Musiikki on ihmisen luoma käsite, jossa erilaisista peräkkäin olevista äänistä muodostuu kokonaisuus. Me määrittelemme, mikä kuulostaa musiikilta. Mutta onko musiikki aina soitettua tai laulettua? Monelle luonnonystävälle on itsestäänselvää, että luonto on täynnä musiikkia, varsinkin keväällä. Linnuille itselleen laulu on kuitenkin viestintää. On meidän onnemme, että ne viestivät niin lukemattomilla äänillä, ja että oma lajimme kykenee ne esteettisesti kokemaan.
Lisäksi musiikkiin liittyvät muistot. Muistot luovat ääniin, aivan kuten tuoksuihinkin, oman lämpimän, herkän, elämyksellisen ulottuvuutensa. On olemassa kaunista linnunlaulua, mutta myös merkityksellistä. Silloin on kyse jostain henkilökohtaisesta. Tänä aamuna pääsin jälleen kulkemaan halki muistojentäyteisen, kauniin konsertin.
Tämänkertainen lenkki kulkee halki metsäisen asuinalueen. Peipot raikuvat duurissa sitä iloista sävelmää, joka on tuttu ja rakas jo kaukaa lapsuudesta. Mieleen palaavat keväiset leikit jääkylmissä puroissa, silloinkin peipot iloitsivat taustalla. Se sama elämänriemu oli yhteistä meille kaikille siinä hetkessä, sen puron äärellä. Punakylkirastaiden laulut tuovat puolestaan mieleen anivarhaiset työmatkapyöräilyt halki vanhojen kuusikoiden. Myös tuolloin aamuinen sinfonia elvytti puolikuolleen työläisen jälleen elävien kirjoihin.
Asuinalueen jälkeen helisee punarinta. Peippojen rytmikkääseen rallatukseen ja punakylkirastaiden viheltelyyn ja tirskuntaan se tuo oman taianomaisen, herkän, keijumaisen nuotin. Siihen kuoroon yhtyy myös mustarastaan surumielinen, silti ilonsäikeitä hivelevä huilu. Vielä heläyttää jostain sinitiainen laulunsa, jossa soivat vettä tippuvat jääpuikot.
Yllättäen selän takaa hihkaisee palokärki, joka lehahtaa lehtikuusen rungolle rummuttamaan. Näin se lisää konserttiin jotain ryhdikästä, reipasta rytmiä, ettei koko maisema muutu ainoastaan vaaleanpunaiseksi hattaraksi. Kala- ja naurulokit väräyttävät muistojen sävelkirjasta esiin säihkyvänsinisen järvenselän, laiturin ja suussasulavan jäätelön.
Lopuksi saavumme pienen luonnonsuojelualueen reunaan lähteelle, josta avautuu lahonneiden lehtipuiden reunustama sula. Siellä silmiini osuu pieni kahlaaja, metsäviklo. Pysäytän hengitykseni, seisautan vereni ja jähmetän lihakseni. Musiikkiin kuuluu myös hiljaisuus, ilman taukoja olisi vain kakofoniaa. Metsäviklo on tämän aamun hiljaisuus, se intiimi tauko, jolloin vain liikkumatta katsomme toisiamme. Sitten taika raukeaa, viklo pyrähtää siivilleen ja päästää ilmoille aamun viimeiset nuotit. Kotimatkalla ilmassa värisee vielä kuovin huuto ja kurjen kutsu, mutta ne ovat enää viestintää. Sinfonia on jo päättynyt, kuinka kaunis se olikaan! Enkä tule enää koskaan kuulemaan tuota samaa teosta uudelleen, sillä luonto tarjoaa joka päivä uuden, erilaisen orkesterin ja sävelmän.
Sanna Hakkarainen
