Osallistuin pikkutikkakartoitukseen. Kello soi useana aamuna neljän hujakoilla, tällöin ehti kartoitettaviin kohteisiin auringonnousuun mennessä. Perhe-elämä oli vääntänyt päivärytmin luonnottoman myöhäiseksi, joten oli nautinto päästä hyvästä syystä jälleen kiinni vuorokauden parhaaseen hetkeen. Osa retkistä tuli tehtyä autolla, osa suksilla, osa pyörällä. Hyppään suoraan siihen aamuun, kun koitti ensimmäinen ”onnistunut” retki, eli perjantaihin 16.4. Aamu oli täydellisen tyyni ja taivaankansi kirkas. Ajelin autolla Kinnulanlahteen, jätin koslan parkkiin ja kävelin teräshankia pitkin Kitujoen varteen. Hengitys huurusi, lumi rouskui saappaan alla. Pysähdyin verkkaisesti virtaavan, hurmaavia mutkia koukertavan jokiuoman varteen. Tuomien silmut värjöttelivät vielä tiukasti kippuralla, joen hiljaisen solinan yli soivat aamun ensimmäiset laulajat. Punakylki- ja mustarastaat, punarinnat sekä peipot helkyttelivät säveliään, kauempaa mukaan liittyi satunnainen joutsenen ja naurulokin huuto. Äänet kimpoilivat kaikuina tyynessä maailmassa, mieli kellui lastuna laineilla. Vaikka olikin pakkasta, sulaneen maan tuoksu oli pökerryttävän upea. Valo hiipi taivaalle, hanget hehkuivat violetteina oranssin taivaan alla. Kuusten jylhien silhuettien latvoissa seisoivat yhtä ylväinä, yhtä sysimustina mustarastaat, laulun kiiriessä ylös, aina avaruuteen asti.
Sitten koitti päivän ainutlaatuisin hetki. Se hetki, kun aurinko ensin kurkottaa, sitten kipuaa ja lopulta kirii horisontin yläpuolelle. Maailma roihahtaa oransseihin liekkeihin, se loimuaa ja hehkuu. Se on maailman kaunein hetki, silloin aika pysähtyy, vain ollakseen ohi jo ennen kuin ihastuksen henkäyksestä syntynyt huurupilvi on hälvennyt. Ei löytynyt Kitujoelta pikkutikkaa, löytyi maailman kaunein aamu. (Mielessä soi Nightwishin Ad Astra, suosittelen testaamaan ja tekemään mielikuvamatkan auringonnousuun.)
Valon haalistuessa oranssista keltaiseen jatkui matka Mustavirralle. Pian minut säikäyttikin kiikityksellään pikkutikkanaaras. Hetken se vietti seuranani, kunnes totesi todennäköisesti viihtyvänsä paremmin yksinään tien toisella puolella ja vaihtoi paikkaa. Ensimmäinen ruksi nollasarakkeeseen.
Seuraavana aamuna nousin innosta puhkuen ylös, ulkona odotti jälleen kaunis maailma. Pyöräilin Varpasaareen, huikkasin huomenet joutsen- ja sinisorsaparille. Kaksi merihanhea honotti ohitseni. Aamu-usva leijaili taianomaisena harsona hankien yllä. Oli jälleen niin tyyntä, ettei hennoinkaan heinä värähtänyt. Ja se valo… Ihmiset, nouskaa aikaisin! Valkeisen rannalla olevalle pikkiriikkiselle suojelukaistaleelle saavuttuani kuulin kiihkeää pikkutikan rummuttelua vastarannalta. Mainiota, toinen tikka kartoitukseen.
Päivä jatkui retkeilyn merkeissä, kun jo liki viikon päivät Tiirassa poltellut liejukana houkutti lastaamaan romut ja perheen autoon ja nostamaan kytkintä, keula kohti Lapinlahtea. Sää oli kirjaimellisesti häikäisevän upea, pilvetön taivas, lämmintä reippaasti yli kymmenen astetta, täysin tyyntä. Painelimme suoraan Sulkavan lintutornille. Innokkaana perheen pienimmäinen testaili uusia (lelu)kiikareitaan ja ilahtui suuresti kurkien huuteloista, laulavasta lintukirjasta tuttuja ääniä kun olivat. Alkaessamme valmistautua lähtöön pyyhälsi ohitsemme sinisuohaukkakoiras sen verran läheltä, että juoniorikin sen huomasi. Ajettuamme muutaman kymmenen metriä huomasimme, että liejukana polski aivan tien vieressä. Päivä vain parani entisestään! Lintu ei ollut moksiskaan auton ikkunasta räpsivästä kamerasta.
Akkalansalmen sillan kupeella naatiskelimme eväsleivät ja jatkoimme matkaa Ulmansalmelle, jossa kuvasimme jo monen muunkin ikuistaman kaulushaikaran. Eipä tuo ollut vielä paikkaa vaihtanut, vaikka kovin kyräilevältä otus varsin paljaalla paikalla vaikuttikin. Sitten ykkönen silmään ja Linnansalmen lintutornille. Kivet, lieju ja lumipallot taisivat jäädä lapselle parhaiten mieleen, me puolestaan keräilimme vuodarilistaamme nokikanan, punasotkan ja ruskosuohaukan. Päivä oli ollut pitkä ja koitti aika palata kotiin. Toki matkalla piti vielä pysähtyä Matin ja Liisan asemalle nauttimaan jäätelöt. Kiitos Lapinlahti, tarjosit jälleen erinomaiset puitteet linturetkelle!
Pikkutikkakartoitus jatkui vielä viikonlopun jälkeen, kun kävin Kuopiossa tutustumassa Savilahden seutuun. Muutamassa vuodessa ehtii entinen kaupunkilainenkin maalaistua, nyt Savilahden keväinen pöly ja työmaameteli tuntuivat pökerryttäviltä. Tätäkö se oli, elämä kaupungissa? No jaa, pikkutikkoja tuntui löytyvän täältä jopa helpommin kuin maaseudulta. Löysin ilokseni useita uusia polkuja, joiden olemassaoloa en ollut koskaan tiennytkään, vaikka olin liki koko ikäni asunut aivan alueen kupeessa. Kaupunkiluonto osaa olla kaunista ja rehevää, täynnä lintujen kevätkonserttia. Sitä on kuitenkin vaalittava, muutoin se katoaa. Alkaneella vuosikymmenellä tulee mitä ilmeisimmin tuhoutumaan Savilahdesta moni viimeinen luonnontilainen keidas. Sitten on pikkutikankin etsittävä itselleen uusi paikka rummuttaa, elää ja jatkaa sukua. Löytyykö sitä?
Vielä yhtenä aamuna kävin kameran kanssa muutamassa Maaningan paikassa, mutta pikkutikkojen osalta reissut olivat tyhjiä. Kotiin palattua söimme lapsen kanssa aamupalaa. Katselin ikkunasta kiikareilla naapurin nurmikolle. Silmiini osui kulorastas. Kun kävin katsomassa sitä vielä olohuoneeseen pystytetystä kaukoputkesta, näin, kuinka linnun viereen lehahti jotain mustaa. SEPELRASTAS! Ukko pihalle kameran kanssa, puurot naamariin ja muu talonväki perässä. Äkkiä whatsapp-viestiä eteenpäin ja pian oli pihassa autoja enemmän kuin kertaakaan koko talvena. Kyllä se elämä osaa joskus olla ihmeellistä, voi että se osaa.
Sanna Hakkarainen
