Lämpöaalto hyökyi halki Suomen, ja Maaningallakin vähennettiin villahousuja lämpötilan kavutessa jopa plus viidentoista yläpuolelle, ilman samalla seisoessa lähes täysin tyynessä kelissä. Peltojen paksut hanget ohenivat suhisten. Liki koko Suomen kattanut, pitkälle kevääseen jatkunut lumitalvi sai aikaan sen, että rannikolle ehti pakkaantua runsaasti lumien sulamista odottelevia muuttolintuja. Nyt tuo massa alkoi pikkuhiljaa purkautua myös Pohjois-Savoon, jonka ainoat sulamaat ainakin Maaningan seutuvilla löytyivät lähinnä tienpientareilta. Nyt nuo tienpientareet suorastaan kuhisivat muuttajia, kuten kiuruja, räkättirastaita, töyhtöhyyppiä, kuoveja ja metsähanhia. Oli mitä mainioin hetki startata koko perheen linturetkelle.
Pienten lasten pakkaaminen kyytiin ottaa aikansa, siis sen verran, että usko meinasi loppua jo ennen kynnyksen yli pääsemistä. Lopulta pääsimme matkaan noin lounasajan hujakoilla ja suuntasimme Siilinjärven Keskimmäiselle. Sieltä ei jäänyt ihmeemmin kerrottavaa, ja niinpä körryyttelimme viereiselle Maaningan Lapinjärvelle. Vesajoella päivää paistatteli mm. matsähanhia, laulujoutsenia ja töyhtöhyyppiä, Hakkiolla paljon lisää jos jonkinmoista. Etenimme nämä kohteet kuitenkin varsin vauhdilla, sillä vielä somasti nukkuva takapenkki saattaisi hetkenä minä hyvänsä herätä nälkäkuoroon. Ajelimme pääkohteeseemme Patajärvelle, jossa hiekkatietä ympäröivillä lätäköillä kävi suoranainen kuhina. Oli taivaanvuohia, punajalkaviklo, kiuruja, räkättirastaita… Patajärven sulalla oli metsä- ja tundrahanhia, yksinäinen kanadanhanhi, sinisorsia, telkkiä, haapanoita, taveja, uivelo… Ympärillämme pelloilla oli kymmenittäin kiuruja, rastaita, töyhtöhyyppiä, lokkeja, muutamia metsävikloja, pulmusia, taivaanvuohia… Vaikka iltapäivään kallistuva aurinko paahtoi, soi ympärillä lintujen leikki. Retkieväät upposivat joka nokkaan, eikä ketään paleltanut. Että tämä osaa olla mukava laji harrastaa!
Lopulta oli aika jatkaa matkaa, ja päätimme piipahtaa Patamäentiellä. Kuvittelimme jo erehtyneemme pelkälle bensantuhlauslenkille, kun silmiimme tarttui taivaalla kaarteleva tumma petolintu (ruskosuohaukka). Pysähdyimme ottamaan linnusta kuvaa, kun Matin huomio kiinnittyi auton vierellä taapertavaan lintuun. Tunturikiuru! Lintu viihtyi kauniisti kuvattavana, lumivaipassa kyyröttävä peltoaukea ei houkutellut poistumaan tienposken lämpöiseltä, herkkuja tarjoavalta multakaistaleelta. Lintuharrastus on suunnitelmallista, se on säiden ja päivämäärien ohjaamaa, ja siltikin, se on vain sattumaa, se on onnea tai onnenpuutetta. Nyt sattuma oli puolellamme.
Kotimatkalla poikkesimme Mustavirralla ja Tavinsalmella, sieltä jäivät päänuppiemme ja kameran muistikorteille jäljet kahdesta meriharakasta. Viimeinen kurvaus ennen kotia kaartoi Lapinjärveltä Keskimmäiselle, Välitien suoralla kuvattavaksi osui jo ”aamulla” vilaukselta nähty uuttukyyhky. Ankarasti paistavan auringon valo ja hankien silmiä kirvelevä hohde ottivat veronsa, oli ihana päästä kodin varjoon. Alkuillasta valo taipui, lopulta vaipui ja antoi varjoille tilaa kasvaa. Kaikki ympärillä pehmeni ja muuttui linnunmaidoksi. Pölyisen hiekkatien hektisyys haipui silkaksi muistoksi, jonka kirkkaimmaksi kohokohdaksi jäi kruunupäinen tunturikiuru.
Sanna Hakkarainen
Ps. Siitä tuurista puheenollen… Ehkä ensimmäistä ja samalla viimeistä kertaa elämässäni, näin virtavästäräkin ennen tavan västäräkkiä.
Virtavästäräkistä vähäsen.
