Elämä on huikea matka. Lukemattomia kertoja haarautuu elämänpolku, jolla jokainen askel on merkityksellinen. Jokainen tehty ja tekemätön päätös ohjaavat polkua tiettyyn suuntaan. Ei tätä ainutkertaista matkaa kannata juosta loppuun, tällä taipaleella on hyvä pysähtyä. Elää hetkessä, juurtua hetkeksi kiinni siihen, missä on. Olla läsnä itselle, olla läsnä muille. Luonto maadoittaa. Luonto elää hetkessä, ei muista menneisyyttä, ei pelkää tulevaa. Siksi se luo rauhaa myös ihmismieleen. Luonnon kanssa voi hengittää samassa rytmissä. Yhtäkkiä näet heijastuksesi tuulihaukan silmissä, tunnet virkistävän tuulen kasvoillasi, kuin puhurin suudelman ampuhaukan poskella. Katselet maailmaa, uusi elämä tuhisee sylissä, elämäsi täyttymys. Olet yhtälailla osa maailmankaikkeutta kuin peltojen ulapalla leikittelevät nuoret ruskosuohaukat. Tässä ja nyt.
Toisen lapsen syntymä ja vilkas lapsiperhearki verottavat voimia, hermoja ja vapaa-aikaa, mutta pienellä vaivannäöllä ja joustamisella linturetkeily onnistuu erinomaisesti näinkin. Silloin lyhyistä hetkistä pellonreunalla osaa nauttia sydämensä kyllyydestä. Lintuharrastus on mitä parhainta hermolepoa. Raikas alkusyksyn tuuli virkistää mielen, väsyneet silmät saavat säihkeensä takaisin hiirihaukan liitoa katsellessa, elonkorjuun tuoksu ruokkii ruumista. Kaikkensa antanut keho saa hetkessä kaiken takaisin. Mukana ollut kamera mahdollistaa, että näillä arvokkailla hetkillä voi tunnelmoida vielä kotonakin.
Maaningan ja Siilinjärven rajalla sijaitseva Keskimmäisen peltoalue tarjosi tämän elokuun loppupuolella hienoja haukkahetkiä. Mukavia muistoja jäi myös Käärmelahden pelloilta. Lintujen kuvaamisen tuoma adrenaliiniryöppy tarjoaa eskapismia parhaimmillaan, kun yllättäen joku ilmojen valtiaista porhaltaa suoraan kohti tuijottaen tiukasti silmiin ja kurvaten viime hetkellä ohitse. Ei siinä hetkessä ihminen ole tilanteen herra, vaan haukka, jonka uljaus ja itsevarmuus saavat silmäkulmat kostumaan. On mahtava tunne nöyrtyä jonkin niin täydellisen olennon edessä.
Kaikkein lähimpää haukkoja pääsi ihailemaan sellaisina päivinä, kun ensin aamupäivän satoi rankasti, sitten puolilta päivin selkeni ja tuuli jatkui voimakkaana. Tällöin normaalisti etäällä hiekkateistä kiertelevät suohaukat saattoivat pyörähdellä aivan auton vierestä. Oli myös hyvin mielenkiintoista seurata eri haukkalajien tai haukkojen ja varislintujen keskinäisiä ”kisailuja”, joissa kieputaan ilmassa milloin mitenkin päin.
Oli ilahduttavaa, kuinka tuulihaukkoja tuntui riittävän joka sormelle. Lisäksi rusko- ja sinisuohaukkoja sekä varpus- ja ampuhaukkoja näkyi runsaasti. Kuvaajan kannalta helpoimpia kohteita olivat ampuhaukat, nuo hiukan varpuspöllömäistä itseluottamusta huokuvat pikkupedot, jotka eivät turhaan hötkyile auton hidastaessa kohdalle ja kameran objektiivin pilkistäessä ulos ikkunasta.
Kaikista linnuista olen pienestä pitäen ihaillut eniten haukkoja. Niiden maagisessa kauneudessa ja voimassa on jotain ylimaallista. Välillä pohdin, onko luontosuhteeni vähemmän arvokas, kun sen pohja on syvällä tunteissa, ei niinkään tietomeressä. Onko väärin, jos kuusenoksa silittää hiuksiani äidin lailla, jos hopeavartinen kelo vastaa lämmöllä halaukseeni? Voivatko juureni olla syvällä kivisessä maassa, sieluni tähtitaivaan äärettömässä pimeydessä ja valossa?
Luontosuhde on äärimmäisen henkilökohtainen asia. Sen voi saada syntymälahjaksi, siihen voi myös oppia. Elonkehän jatkumon kannalta olisi tärkeää, että mahdollisimman monella olisi jokin herkkä kytkös luontoon, edes pieni merkityksellinen side. Että mahdollisimman monen elämänpolku kulkisi joskus halki vanhan metsän, rantakallion kyljen, niityn kukkajuhlan. Jos ihminen näkee haukan katseessa veljensä, ei hän saata sitä satuttaa. Kun luonnosta saa itselleen perheen, ei ole koskaan yksin.
Sanna Hakkarainen
