Kuutena päivänä retkellä, ei minnekään. Pihapiirin lintujen maailmaa maaliskuun alkupuoliskolla.
On maaliskuun alku, toinen päivä. Tiirailen ikkunasta lintujen touhuja ruokintapaikalla. Urpiaisia näkyy lentelevän parvi, mutta eivät ne vielä laskeudu ruokailemaan maahan, vaan lentävät pihapiirin leppiin ruokailemaan muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Myöhemmin päivällä niitä alkaa tipahdella taivaalta, kuin syksyllä lehtiä puista.
Talitintit, sinitiaiset ja hömötiaiset, ne tietävät minne nokkansa pistävät. Ne osaavat valikoida. Pähkinät ovat niille se herkkuruoka. Pikkuvarpusille taasen näkyy kelpaavan kaikki muu, muttei pähkinät. Siinä me tiirailemme toisiamme linnut ja minä. Mitähän ne mahtavat ajatella, jos osannevat, kun näkevät minun naaman siinä ikkunan takaa. Parempi varmaan, etten tiedä.
Sinitiainen lienee kyllästynyt seurantaan, kun selkänsä kääntää. Pitänee minua häiriötekijänä ruokailulleen, vai katseleeko muuten vain lajitovereitaan. Ne ovat aloittaneet jo kevät riehojaan. Ovat niin äärettömän taitavia, kun ajavat toisiaan takaa. Samat mutkat, silmukat ja oksien väistelyt, se käy niiltä kuin tanssi, niin sulavaa on niiden lento.
Kolmas päivä maaliskuuta olen vaihteeksi samalla tähystyspaikalla. Mikäpä niitä lintusia on seurata, kun katselee lämpimästä.
Tänään löytyykin uusi lintulaji, eli varpunen. Eipä ole vuosikausiin niitä näkynyt meidän ruokintapaikalla. Kannattipa kytätä. Lintu hyppelee oksalta oksalle, kunnes asettuu paikalleen. Jää katselemaan vain hetkeksi. Kerkeän ottaa valokuvan, tuli mitä tuli ja tietysti se menee niin, että oksa jää linnun eteen.
Närhi tuo komea lintu ja vaaran kertoja etsii etenkin pudonneita pähkinöitä syöttökuppien alta. Niitä on toisinaan toistakymmentä kerrallaan. Arvojärjestys on niillä kova. Lienee tämäkin sen järjestyksen kokenut.
Neljäs päivä.
Keltasirkku tai niin kuin niitä väliin kutsun siltakertuiksi lennähtää oksalle katselemaan. Sen pää kallistuu puolelta toiselle. Väliin pyrstö vipattaa. Miettiiköhän se lajitovereitaan, jotka siinä alapuolella nokkivat kauroja. Tekisikö kenties mieli laskeutua mukaan syömäpuuhiin, vai vartioiko vain vuorostaan.
Viides päivä. Tänään en kerkeäkään katselemaan lintuja. On ns. kaupunkipäivä ja samalla tulee tehtyä ruokaostokset. Kotiin palaillaan lähempänä neljää. Satelee vielä vähän lunta.
Pihaan saavuttuamme, huomaan navetan nurkalla koivussa istumassa ukkoteeren. Vahinko, kun kamera ei ole mukana.
Yllätys on se, kun ravaamme siirtelemässä ostoksia tupaan, niin eipä tuo teeri lähde mihinkään. Siinä se vain tuijottaa. Mihin hävisi arkuus. Vieläköhän kerkeäisi hakea kameran. Kyllä vain. Siinä se edelleen istuu ja antaa kuvata, paitsi, ettei nyt tuossa tohinassa mitään hyvää kuvaa saa.
Sitten se saa tarpeekseen kuvaajasta, kujertaa ja lähtee lentämään kohti metsää.
Kuudes päivä maaliskuuta päädyn taasen tuijottamaan ikkunasta noita siivekkäitä. Ajatukset karkaavat muuttolintuihin. Kunhan vain eivät vielä saapuisi tänne. Meillä on paljon lunta, joten voisi käydä huonosta hyönteisten syöjille.
Ajattelin tässä taannoin tätä tulevaa kevättä ja varasin kuivattuja jauhomatoja, jotta olisi jotain niillekin linnuille, joille hyönteiset kelpaavat. Tiedä sitten syövätkö ne niitä.
Toivotaan, ettei toistu viimekevään lumisateet muuttolintujen aikaan.
Noo, nyt saapuvat urpiaiset. Ne ovat vikkeliä veitikoita. Malttavat sentään hetkeksi istahtaa ennen kuin hyppäävät maahan ruuan perään.
Seitsemäs päivä on viimeinen retkipäivä tässä muodossa. Se alkaa niin kuin muutkin päivät. Aamulla heti kahdeksan maissa siivoamaan ruokintapaikat ja tilalle uudet ruuat.
On pakkasaamu, noin kahdeksan astetta. Aurinko nousee metsän takaa saaden koivunlatvat kimaltelemaan.
Tikat pärisyttävät vuoron perään puissa. Kuuluu pikkulintujen sirkutusta. Ihana kuulas aamu. Idylli särkyy äkisti. Kaurasanko meinaa pudota kädestä pelkästä säikähdyksestä.
Läheltä kuuluu kova huuto, geooooo (mieleen tulee sana geokätkö tuosta huudosta, noin sen kuvittelen) huuto toistuu ja jatkuu edempänä ja aina vain edempänä, kunnes lakkaa kokonaan. En ole tuollaista ääntä ennen kuullut. Mieleen tulee, mikä lintu, siis mistä johtuu ajatus, että mikä lintu.
”Lintu” osoittautuu ilvekseksi, joka kutsuu lajikumppaniaan. Onhan silläkin jo kevätmetkut mielessä. Hieno hetki.
Laitetaanpa tähän loppuun kuudennen päivän kuva yhdestä rummuttajasta.
Leena Meuronen
