12.3.2022

Tänään ajattelin katsella ja etenkin kuulostella millaisia ääniä pihapiirissä kuulunee näin talvella, no jo melkein kevät puolella. Kello näyttää lähemmäs puoltapäivää, joten ulkonakin on jo mukavampi olla, kun on enää muutama aste pakkasta tähän aikaan.

Päivä on harmaa, silloin tällöin aurinko hieman pilkistää pilven raosta. Otan potkurin seinän vierestä ja siirrän sen keskelle lumipenkkaista pihaa. Vaikka joka vuosi ”lumenherra” on meidän pikkumäelle lunta tiputtanut enemmän kuin moneen muuhun paikkaan, niin tänä vuonna meni ennätykset rikki. Sulaneekohan nuo edes kesällä? Palataanpa potkuriin. Se on minulle samalla penkki, johon istuudun ja alan kuunnella ja katsella. Pihaan on saapunut tiaisten, harakoiden ja närhien lisäksi urpiaisia, vihervarpusia, punatulkkuja ja saanpa puolihuolimattoman kuvan otettua myös töyhtötiaisesta.

Sitten rupeaa kuulumaan käpylintujen ääniä, niitä on kierrellyt melkeinpä päivittäin pihapiirin lähimetsissä. Yksi laulaja poikkeaa tavanomaisesta käpylinnun äänestä. Kysyn veljeltäni, näetkö missähän se laulanee. Kuuluu, tuossahan tuo pihakuusen latvassa laulaa ja niinpä niin. Siinähän se selkäni takana luritteli. Eipä lintu siihen jäänyt, kuin hetkeksi, kun se lähti jatkamaan matkaansa.

Jotenkin on koomista, kun olemme kierrelleet Rautavaaran saloilla ajatuksella, jospa jostain lehtikuusikosta löytyisi kirjosiipikäpylintu ja sitten se löytyykin kotipihasta.

13. maaliskuuta.

Tänään lähdetään katsomaan lumisia Rautavaaran saloteitä ja saloilla asustavia lintuja ja etenkin, jos näkisi metsoja. Niitä on harvemmin sattunut silmien eteen. Samalla toimitetaan kauppaostokset. Nyt vain auratut tieosuudet jäävät muutamaan, sillä niitä ei aurata, jos ei ole ko. alueilla metsätöitä, joten esim. Valtimontiestä lähtevä Särkimäentie, jonka kautta pääsisi metsäkartanon suuntaan on auraamaton, joten oikeastaan jää vain Valtimontie ja hyvin kapea, kohtaamispaikoilla oleva Kankaisentie.

Kerronpa tässä välillä Kankaisentien seutuun liittyvän jutun, joka alkaa jo viime vuoden puolelta.

Oli joulukuun 2. päivä ja vuosi 2021, kun olimme taasen kerran ajelemassa kyseisellä tiellä, kun näimme muutaman talitiaisen pyörivän tien reunamilla. Olivat aika kumman oloisia. Sulat väliin pörröllään ja jotenkin tuli mieleen lieneekö noilla nälkä, vai mikä lienee. Olen pitänyt mukanani auringonkukansiemeniä ja halkaistuja pähkinöitä, kun ei koskaan tiedä, olisiko noilla retkillä näin talviaikaan niille käyttöä, tänään oli.

Pysäytetään auto ja katsotaan, kelpaako niille nuo ruuat.

Laittelen pieniä kasoja tien penkalle ja siirryn hieman kauemmaksi. Eikä aikaakaan, kun pyrähtävät siihen ja alkavat ottaa pähkinöitä nokkaansa ja hävitä metsikköön, välittämättä minusta. Tätä jatkuu, milloin auringonkukansiemenet ja milloin pähkinänpuolikkaat häviävät metsään niiden mukana. Ajattelen, että tänä päivänä teille ruuan etsiminen on helpompaa ja jos osaisitte viedä niitä varastoon, niin helpottaisi pidemmälläkin ajalla.

Tiedän mihin ruuan tarjoaminen tänään niille johtaa. Se tarkoittaa, kun kerran alat ruokkia niitä, niin jatkat myös koko talven. Niinpä se tietää, että kauppareissujen suunta vaihtuu ja aina tulomatkalla käymme katsomassa näkyykö niitä.

Menee viikko ja olemme samalla paikalla. Sen että kerkeän nousta autosta, lentää pari talitiaista jääden siihen lähioksalle. Toinen alkaa laulamaan ja en ikinä, en koskaan ennen ole kuullut sellaista talitintin laulua, kun nyt sain kuulla. En edes ymmärrä miten se sen tekee. Ei talitintit tuolleen laula, mutta tämä lauloi. Meinaa tippa tulla silmiin, kun laittelen niille kasoja syötäväksi.

Ei voi kertoa sanoin, millainen tunnelma ja hyvän olon tunne tuli siitä tintin laulusta ja että ne ovat elossa. Seuraavalla viikolla otankin mukaan laitteen, jolla voisin äänittää tintin laulua, jos se vielä laulaa ja jos ne vielä tulevat näkyviin.

Auto jää mäen päälle ja kävelen itse mäen juurelle katsomaan näkyykö niitä. Kuskilla oli ikkuna auki ja hän kuunteli, kuuluuko ääniä, kun kuulemma talitintti oli tulla suoraan auton sisälle. Sitten se huomaa jonkin kumartelevan mäen juurella ja suuntaa vauhdilla kohti, toisen seuratessa perässä ja alkaa laulamaan. Minulla on äänittäjä virrattomana taskussa, joten se siitä. Voi miten jäi harmittamaan, etten tajunnut ottaa sitä jo valmiiksi esille, olisi niin mukava kuulla sitä laulua jälkikäteenkin.

Kahdella eri kerralla kuulin tintin laulavan niin valtavan kauniisti, ikään kuin kiittäen laulullaan.

Näin me kävimme joka viikko ko. kohdalla ja ne tintit tulivat siihen. Tunsivatko auton, vain yhdistivätkö kävelijän ruokaan, ken tietänee. Viimeinen kerta, kun ne nähtiin ja jätettiin ruokaa, oli jo ns. kevät kuukausi, eli 13.3. Sen jälkeen olemme ajaneet sitä kautta ja odotelleet, mutta enää niitä ei näkynyt.

Ajattelen, että niillä menee hyvin. Selvisivät pahemman talviajanjakson yli ja nyt jo kävytkin pudottavat siemeniään, niin ruokaa riittää. Kuva toisesta talitintistä.

Jatkamme ajoa Kankaisentiellä ja tie on edelleenkin kapea ja luminen, pitää vain toivoa, ettei tule tukkiautoa vastaan, saattaapa muuten olla niin, ettei vedä suuta hymyyn, jos se vastaan tulee. Oli tuoreet autonrenkaan jäljet lumessa, joten jospa tuo olisi juuri mennyt. Kankaisentien varrella nähdään talitinttien lisäksi palokärki, käpylintuja ja käpytikkoja, eli ”tavantikkoja” joiksi me niitä kutsumme, kun yritämme katsastaa muitakin tikkalajeja ja näemme vain käpytikkoja. Ajelemme hiljaista vauhtia katsellen ja välillä kuunnellen.

Sitten lykästää, näemme Silmäsuon kohdalla riekon. Aina se on yhtä upea kokemus, vaikka olenkin jo tänä vuonna niitä nähnyt kahdeksalla eri kohdalla. (Nurmeksen, Sotkamon ja Rautavaaran puolella.) Nämäkin ns. toisen alueen riekot ovat olleet lähellä Rautavaaran rajaa.

Aika vaikea riekkoja on lumisesta maastosta huomata, mutta nämä ovat enimmäkseen olleet tienpenkalla, joten se on helpottanut niiden näkemisessä ja toiset niistä eivät ole olleet niin arkoja, enemmänkin ovat uteliaita, kunhan vain muistaa pitää niihin sopivan välinmatkan ja pysyä autossa.

Matka jatkuu. Kanahaukka kiertelee metsän yllä ja näyttäisi, että se nostaisi korkeutta ja lopulta haukka häviää näkyvistä.

Kankaisentieltä käännymme Kajaanintielle jatkaen matkaa kohti Rautavaaraa. Yllätys on aikamoinen, kun Poikainmäen seuduilla huomaamme metson huilailemassa päätien vierellä. Eipä niitä kovin montaa kertaa ole tullut näkyviin noin lähellä.

Ei sen puoleen, että niitä muutenkaan kovin usein oltaisiin nähty. Lieneekö vähentyneet, vai pysyvätkö vain piilossa salojen kätkössä.

20. maaliskuuta.

Tuntuupa tänään keväiseltä. Ajattelin vaihteeksi ottaa sen hyvän kulkujuhdan, eli potkurin ja asettaa pehvani sille jääden kuuntelemaan ja katselemaan pihapiirin lintuja. Aurinko lämmittää selkää jo hieman ja on mukava istua, katsella ja kuunnella, kameran levätessä sylissä. Toivon salaa, että jospa tuohon vaahteraan ilmestyisi pähkinänakkeli, niin kuin viime vuodellakin siihen tulla tupsahti, vaan eipä siinä hypellyt, kuin sinitiaisia enimmäkseen ja muutamia talitiaisia.

Sittenpä kuulen ihme ääntä, jokin viheltelee heleästi, ääni nousee ja laskee, väliin kujertaa ja välillä laulaja laulaa jotain kummaa laulua, melkeinpä, kuin jokin pikkulintu livertelisi. Pitkään tiirailen, kunnes löydän ääntelijän kuusen oksalta. Närhi, se osaa matkia ja muutella ääntään ja minäkö jo ajattelin nyt erikoisemmankin kukertelijan näkeväni.

Samalla näinkin myös pyyn, joka oli tullut pihaleppään ruokailemaan. Lieneekö närhi yrittänyt tehdä vaikutusta pyyhyn noilla laulutaidoillaan, vaan eipä tuo pyy ollut tuosta tietääkseenkään, vaan jatkoi syömistä lepän urvuilla. No, mitäpä närhi tuosta, otti siivet alleen ja lensi matkoihinsa. Taidanpa tehdä saman tempauksen, sillä poikkeuksella, että käytän vain jalkoja ja siirryn sisätiloihin ja jatkan tiirailua pihamaalla sitten toisen kerran.

Leena Meuronen