Pohjois-Savon Lintumiehet järjesti keväällä 1979 seminaarin lintujen runsaudenlaskennasta. Seminaarin tavoitteena oli koota tietoa ja kokemuksia harrastajatutkimuksia ja kannustaa jatkamaan eri elinympäristöjen linnustotutkimuksia. Pesimälintujen runsaudenlaskennat oli aloitettu jo 1970-luvulla, ensin järvillä, sitten soilla ja metsissä. Nyt luonnontilaisten alueiden linnustoinventoinnit otettiin yhdistyksen tutkimussuunnitelmiin.

Seminaarin esitelmälyhennelmät julkaistiin jäsenlehden ensimmäisessä numerossa (1980). Yhdistyksen 10-vuotisjulkaisussa, Siivekkään viidennessä vuosikerrassa (1984) esiteltiin jo katsauksia laskentojen tuloksista, erikseen metsistä, soilta ja järviltä. Pohjois-Savon metsäkanalintujen reittiarvioinneista oli lisäksi oma artikkeli, samoin Kuopion talvilinnustosta.

Pohjois-Savon järvilinnustotutkimuksilla on pitkät ja vankat perinteet aina 1930-luvulta Reinikaisen ja Lumialan ajoista viime vuosikymmenien jokavuotisiin seurantatutkimuksiin. Pisimmät laskentasarjat ovat Riistaveden Lintujärviltä. Riistavedeltä tutkimukset laajenivat ensin Maaningalle ja Kiuruvedelle (Kauppinen 1973), sittemmin koko maakuntaan. Pohjois-Savon lintujärvien tutkimus sai uutta pontta maa- ja metsätalousministeriön luonnonvarainhoitotoimiston käynnistäessä lintuvesien valtakunnallisen inventoinnin suojelusuunnittelua varten. Myös seutukaavaliitto kaipasi tietoja kaavoitustyön tueksi. Valtaosa Pohjois-Savon lintuvesistä tutkittiin vuosina 1972-75 ja niistä laadittiin alustava maakunnallinen arvoluokitus ja suojelusuunnitelma (Kauppinen 1976a); osa järvistä sisältyy valtakunnalliseen lintuvesiensuojeluohjelmaan. Laskentoja on myöhemmin toistettu ja julkaistu paikallisia selvityksiä (esim. Kauppinen 1984c, 1986a, 1986b, 1993a, 1993b, 1995a, 1997a, Ukkonen 1989b, 1991a, Väänänen 1989, 1990a, 1990b, 1992a).

Reheviltä lintuvesiltä tutkimukset laajenivat myös muille järvityypeille – kaiken kaikkiaan tutkittiin runsaan 300 järven pesimälinnusto (Kauppinen 1984c, 1997a). Erillisiä karujen järvien linnustoselvityksiä, usein luonnonsuojeluun ja maankäytön suunnitteluun liittyen, on Juhani Toivanen julkaissut Kaavilta (Tiainen ym. 1984), Jorma Knuutinen ja Raimo Pakarinen (1981) Etelä-Konnevedeltä, Ari Lyytikäinen (1985b, 1985c, 1989b) Pohjois-Kallavedeltä ja Jorma Tuomainen (1983a) Etelä-Kallavedeltä. Yksityiskohtaisia linnustoselvityksiä on tehty 1990-luvulla kaavoitusta varten mm. Rautalammin, Vesannon ja Tervon karuilla järvillä (Knuutinen & Pakarinen 1994, 1995, 1996).

Vesilinnuston seurantaa on kehitetty ohjelmaksi ja tutkittu linnuston muutoksia ja niiden syitä (esim. Kauppinen 1984a, 1986a, 1993a, 1995a, 1995b, 1997a, Kauppinen & Väänänen 1996, Väänänen 1992a, 1992b, 1996b). Järjestelmällinen seuranta on toteutunut parhaiten rehevillä lintuvesillä: osalla järvistä pesimälinnuston laskennat on tehty 5-10 vuoden välein, osalla vuosittain. Myös kesäiset poikuelaskennat ovat kuuluneet seurantaohjelmaan. Ari Lyytikäinen ja Jorma Tuomainen ovat seuranneet lokkien runsauden muutoksia Kallavedellä (Lyytikäinen 1985b, 1985c, 1989b, Tuomainen 1983a).

Pohjois-Savon suolinnustolaskennat käynnistyivät maa- ja metsätalousministeriön luonnonvarainhoitotoimiston aloitteesta vuonna 1975. Sekä maakunnallinen maankäytön suunnittelu että valtakunnallinen soidensuojeluohjelma tarvitsivat tietoa varsin huonosti tunnetusta suolinnustostamme. Pohjois-Savossa tutkittiin 40 avosuon linnusto vuosina 1975-83. Jorma Tuomainen teki suurimman osan maastotyöstä, raportoi tulokset ja pohti tutkittujen soiden arvoa linnuston suojelun näkökulmasta (Tuomainen 1984b, 1987a).

Kun järvien ja soiden pesimälinnuston koostumuksesta ja runsaudesta oli saatu tyydyttävä kuva, oli lopulta aika mennä pelloille ja selvittää miten linnustomme voi viljelyseuduilla pesimisympäristön muututtua monin tavoin. Peltojen linnustoa tutkittiin erikokoisilla ja eri tavoin viljellyillä aloilla eri puolilla maata. Markku Ukkonen (1985b) on tehnyt katsauksen Pohjois-Savon peltolinnustosta ja jatkanut myöhemmin maastotöitä mm. keltavästäräkkiä tutkien (Ukkonen 1994a). Esa Hohtola (1997, 1984) on tutkinut kaupunkiympäristön kulttuurilinnustoa.

Metsien pesimälinnustoa on selvitetty niin ikään suojelutavoitteita silmällä pitäen, yksityiskohtaisimmin Kaavin Telkkämäessä, Rautavaaran Tiilikkajärvellä ja Kuopion Puijolla (Ukkonen & Toivanen 1980, Toivanen ym. 1981, Kauppinen & Ukkonen 1982). Mikko Mönkkönen (1984, 1991) teki lisäksi metsälintuyhteisöjen tutkimuksiin liittyviä laskentoja Pohjois-Savossa. Aineistoa metsälinnuston muutoksista on kertynyt valtakunnallisissa linjalaskennoissa, joita Olli Järvinen ja Risto A. Väisänen organisoivat ja kehittivät vuotuiseksi seurantatutkimukseksi (esim. Väisänen & Järvinen 1974, Järvinen & Väisänen 1986). Laskennat alkoivat 1970-luvun lopulla ja ovat vakiintuneet osaksi Suomen linnuston seurantajärjestelmää. Ukkonen (1994b) on seurannut pisimpään Pohjois-Savon metsä- ja maalinnuston muutoksia linjalaskennoin.

Kiista Vieremän Talaskankaan (osin Vuolijoen kuntaa, Kainuussa) metsien suojelusta 1980-luvun lopulla oli lähtölaukaus koko Suomen uhanalaiseksi joutuneen metsäluonnon suojelulle. Vanhojen metsien säästämiseksi noussut kansanliike oli paljolti savolaista ja paikallista perua. Samalla kiistely metsistä käynnisti Talaskankaan alueen linnustoselvitykset muiden luonnonarvojen selvittelyn ohessa (Rajasärkkä & Virolainen 1989a, 1989b, Haila ym. 1994). Myöhemmin viranomaiset ovat teettäneet muutamia metsäluonnonsuojeluun liittyviä linnustoselvityksiä mm. Kuopion Puijolla, Kuopion Savuniemessä ja Kaavin Turulanvaaralla (Ruokolainen 1995a, 1995c, 1995d, 1996b, 1996c). Muuten metsälinnustoa on tutkittu vähän, ilmeisesti paljon aikaa vaativien menetelmien takia.

Ruokolainen, K. & Kauppinen, J. (toim.). (1999). Kuopion ja Pohjois-Savon linnusto. Kuopion luonnontieteellisen museon julkaisuja 5.

Vuonna 1924 perustettu Suomen Lintutieteellinen Yhdistys alkoi saada 1960-luvulla rinnalleen maakunnallisia lintuharrastajain ja -tutkijain yhdistyksiä.Yhdistysten keskusjärjestöksi perustettiin 1973 Lintutieteellisten Yhdistysten Liitto, joka organisoi harrastajatutkimuksia.

Käynnistyvä ensimmäinen Lintuatlas-tutkimus (1974-79) ja muut uudet valtakunnalliset tutkimushankkeet yhdessä maakunnallisten yhteistyötarpeiden kanssa jouduttivat jo jonkin aikaa puheena ollutta lintuharrastajien yhdistystoimintaa Pohjois-Savossa. Vielä melko vähiä joukkoja haluttiin koota ja luoda yhteyksiä maakunnan harrastajiin. Tuon ajan lintuharrastuksen laajuutta kuvaa mm. luettelo Suomen Lintutieteellisen Yhdistyksen kotimaisista jäsenistä ja Ornis Fennican tilaajista vuonna 1970: Kuopiosta luetteloon kuului kymmenen ja Pohjois-Savosta yhteensä 17 henkilöä, vain vajaa kaksi prosenttia kaikista (Anonyymi 1970).

Kokous, jossa päätettiin Pohjois-Savon lintuharrastajain järjestäytymisestä, pidettiin Kuopion museossa 19.5.1974. Samana kesänä päätettiin nimestä: Pohjois-Savon Lintumiehet. Omaa rekisteröityä yhdistystä ei tahdottu – ainakaan tässä vaiheessa – perustaa, vaan pidettiin tarkoituksenmukaisena toimia Kuopion Luonnon Ystäväin Yhdistyksen yhteydessä, sen lintujaostona. Harrastuksen sisältö oli tärkeää, eivät niinkään viralliset muodot yhdistysrutiineineen. Perustavassa kokouksessa valittu toimikunta jatkoi johtokuntana kolmen vuoden ajan; siihen kuuluivat Jukka Kauppinen puheenjohtajana, sihteereinä Jorma Tuomainen kahden ensimmäisen vuoden ajan ja Erkki Björk kolmantena vuotena, sekä Matti Pirskanen.

Pieni lintuharrastajien toveripiiri kasvoi pian suuremmaksi joukoksi: vuonna 1978 yhdistyksen jäsenmäärä oli noin 50 ja kasvoi sitten tasaisesti ollen vuonna 1980 hieman toistasataa ja vuonna 1983 – yhdistyksen kymmenvuotisjuhlien kynnyksellä – noin 160. Yhteyttä jäsenistöön pidettiin kokouksin, joita oli yleensä 4-6 kertaa vuodessa, sekä jäsentiedottein, joiden sisältöä kehitettiin julkaisemalla niissä mm. esitelmälyhennelmiä ja lintuhavaintojen vuodenaikaiskatsauksia. Jäsentiedote muuttui vuonna 1980 neljä kertaa vuodessa ilmestyväksi jäsenlehdeksi, josta tuli seuraavana vuonna Siivekäs-niminen lintujulkaisu.

Lintumiesten yhteistyön ensimmäiset tavoitteet olivat keskitetyn havaintojen keruun käynnistäminen ja valtakunnallisen Lintuatlas-tutkimuksen järjestäminen Pohjois-Savossa. Valtaosa maakunnan lähes 200 atlasruudusta – kukin pinta-alaltaan 100 neliökilometriä – tutkittiin vähintään tyydyttävästi. Hankkeen maakunnallisena koordinaattorina toimi Erkki Björk. Tulokset ovat nähtävissä Hyytiän ym. (1983) toimittamassa Suomen Lintuatlas -kirjassa.

Yhdistys rupesi kokoamaan lintuhavaintokatsauksiin aluksi aineistoa kevätmuutosta ja talviajalta. Havainnot koottiin Lintutieteellisten Yhdistysten Liiton valtakunnallisen käytännön mukaisesti. Ne julkaistiin yhteenvetoina Lintumies-lehden katsauksissa ja laajempina raportteina yhdistyksen omissa jäsentiedotteissa, Siivekkään aloitettua ne olivat sen vakioaineistoa.

Faunististen havaintojen keruuta varten luotiin oma järjestelmä. Ensin kerättiin laaditun lajilistan mukaisesti sekä ennen julkaistuja että julkaisemattomia havaintoja ja koottiin niistä ”Pohjois-Savon linnuston faunistinen katsaus 1950-76”, joka julkaistiin Savon Luonnossa (Kauppinen & Tuomainen 1977). Tietoja saatiin 23 henkilöltä. Tämän katsauksen jälkeen laadittiin uusi lista Pohjois-Savosta ilmoitettavista lintuhavainnoista, jonka mukaan faunistiset tiedot on koottu vuosittain ja julkaistu – pian kahdenkymmenen vuoden ajan – aluksi Savon Luonnossa ja sittemmin Siivekkäässä (Kauppinen & Tuomainen 1977-83, Tuomainen 1984-85, Ukkonen 1986-96).

Ensimmäiseen faunistiseen lajilistaan kuului Suomen Lintutieteellisen Yhdistyksen Rariteettikomitean luetteloimien valtakunnallisten harvinaisuuksien lisäksi 128 lajia. Faunistiikka ei siis ollut pelkkien harvinaisuuksien korostamista. Lajien esiintymisen ja levinneisyyden muutoksiin haluttiin kiinnittää huomiota. Listaan kuului myös eri elinympäristöjä edustavia seurantalajeja; tämä käytäntö lienee ollut aikaansa edellä, mutta osoittautui sittemmin vaikeasti toteutettavaksi.

1970-luvun loppupuolella linturetkeily ja havaintojen kertymä oli alueellisesti kattavampaa kuin aiemmin. Järjestyneeseen yhteistyöhön ja tietojen kokoamiseen oli saatu mukaan kymmeniä uusia lintuharrastajia eri puolilta maakuntaa. Kehitystä kuvaa faunistisiin katsauksiin havaintojaan lähettäneiden henkilöiden kaksinkertaistaminen viisivuotisjaksolla 1978-82 noin kahdestakymmenestä neljäänkymmeneen.

Faunistiset lintuhavainnot sekä alkuperäisaineistoja muutto- ja talvilintuhavainnoista on arkistoitu Kuopion luonnontieteelliseen museoon.

Pohjois-Savon Lintumiehet yhteistutkimusten ja havaintojen keruun lisäksi mm. lintuharrastuspäiviä ja linnunpönttötalkoita – satoja pönttöjä vietiin Kuopion, Suonenjoen ja Karttulan metsiin. Tutkimus- ja inventointityön suuntaamisessa kiinnitettiin alusta lähtien huomiota luonnonsuojelutavoitteisiin, mm. uhanalaisten lintulajien esiintymiseen ja säilymiseen. Jo ennen yhdistystä – 1970-luvun alusta alkaen – oli seurattu kalasääskiä ja niiden pesimismenestystä osana valtakunnallista sääksiprojektia (esim. Kauppinen & Lyytikäinen 1972, Lyytikäinen 1973c, 1982, 1984,1987). Pohjois-Savon kuikkatilanne selvitettiin 1980-luvun alussa laajoin tiedusteluin ja laskennoin yhteistyönä yhdistyksen ja Kuopion luonnontieteellisen museon kanssa, ja tähän hankkeeseen liittyivät läheisesti kuikan poikastuoton tutkimukset Rautalammin reitillä (Kauppinen 1982a, 1983b, Kauppinen & Pakarinen 1984, Pakarinen 1982, 1983b, 1998).

Ruokolainen, K. & Kauppinen, J. (toim.). (1999). Kuopion ja Pohjois-Savon linnusto. Kuopion luonnontieteellisen museon julkaisuja 5.

1930-luku oli Pohjois-Savon ornitologian kukoistuskautta, kun taas 1940-50-luvut olivat hiljaiselon aikaa. 1960-luvulla alkoi näkyä merkkejä uudesta aikakaudesta, ja 1970-luku oli lintuharrastuksen voimakkaan nousun aikaa.

1960-luvulla lintuharrastajille avautui uusia mahdollisuuksia ja innoittajia. Varsin lyhyenä aikana oli ilmestynyt joukko suomalaisia määritysoppaita ja käsikirjoja, mm. Leo Lehtosen ”Jokamiehen lintukirja” (1955), Olavi Hildénin ”Retkeilijän lintuopas” (1960) sekä Olavi Hildénin ja Pentti Linkolan ”Suuri Lintukirja” (1955, 1962), jotka kuluivat lintumiesten käsissä. Yleisimpien lintulajien laulua saattoi kuunnella nyt myös olohuoneessa, kun Juhani Paatelan ja Leo Lehtosen ”Laulava lintukirja” ilmestyi (1963). Leo Lehtonen ja Kalevi Raitasuo perehdyttivät teoksillaan lintujen käyttäytymiseen. Samoin teki Yrjö Kokko herkillä luontokuvauksillaan, joiden pääosissa olivat joutsenet, ungelot ja allit. Reino Kalliolan arvokas Suomen luontoa, sen historiaa ja alueellisia piirteitä kuvaava kirjasarja perehdytti luonnonystävää syvällisemmin luonnon ymmärtämiseen, harrastukseen ja suojelemiseen. Ja kuka kaipasi ajankohtaista tietoa, hänelle oli olemassa alan aikakausilehtiä, kuten Suomen Luonto, Luonnon Tutkija ja Ornis Fennica.

Suurimmat harppaukset lintuharrastajien tiellä olivat teoksen ”Pohjolan linnut värikuvin” ilmestyminen (1963-72) ja Lintumies-lehden aloittaminen (1965). Saatiin vankkaa ornitologista perustietoa ja päästiin seuraamaan uutta ajankohtaista lintuharrastusta – osallistumaankin omin havainnoin tai kirjotelmin. ”Pohjolan linnut värikuvin”, joka ilmestyi kymmenen vuoden aikana erillisinä niteinä, oli suomalaisten ornitologien vahva yhteistyön näyte, edelleen ehdoton perusteos.

Lintumies-lehti (nyk. Linnut) oli nuorten lintuharrastajien palavan innostuksen ilmaus; se syntyi Suomen Lintutieteellisen Yhdistyksen nuorisojaoston ja tulisieluisen ornitologi, dosentti Olavi Hildénin ympärille ja kokosi pian voimia muualtakin maasta yhteisiin muuttolintu-, talvilintu- ym. katsauksiin. Helsingin seudulla ja muissa suuremmissa kaupungeissa lintujen harrastus oli leviämässä koulunuorison keskuudessa.

Kuopion seudulla luontoharrastus keskittyi vielä 1960-luvulla suurelta osin KLYY:n ja sen nuorisojaoston KNLY:n yhteyteen, aika pieneen piiriin. Nuoret hakeutuivat opintielle, monet yliopistokaupunkeihin, mutta uusi lintumiespolvi kasvoi aina tilalle. Eero Antikaisen itäisten ja kaakkoisten lintulajien leviämistä käsittelevä pro gradu -työ ilmestyi KLYY:n sarjassa (1965) innoittaen nuoria lintumiehiä uusiin havaintoihin. Myös toinen KLYY:n julkaisu, Torild Branderin (1959) ”Ohjeita lintujen suojelemiseksi”, kului lintumiesten käsissä – siitä saatiin mm. linnunpönttöjen teko-ohjeita.

Lehtori Toivo Räsänen, monipuolinen maastobiologi, oli muuttanut Kuopioon ja toimi aktiivisesti KLYY:ssä, mm. sihteerinä, puheenjohtajana ja KNLY:n kuraattorina. Lintumiehenä ja yhdistyksen sihteerin ominaisuudessa hän kokosi kokouspöytäkirjoihin merkittyjä lintuhavaintoja Luonnon Tutkijaan (1963,1965). Hän julkaisi myös muutamia omia tiedonantojaan yksin tai yhdessä vaimonsa Leena Räsäsen kanssa.

Vanhempaa lintumiessukupolvea edusti Lauri Pohjolainen, Kuopion museon talonmies-preparaattori. Kun Kuopion museo siirtyi KLYY:ltä Kuopion kaupungin ylläpitämäksi vuonna 1968, Lauri Pohjolaisesta tuli pian talon ensimmäinen päätoiminen konservaattori. Pohjolainen täytti museon kokoelmiin lähes 160 lintua. Hän seurasi Matti Karppasen jalanjälkiä niin preparaattorina kuin lintumaalarinakin. Hän oli retkeillyt Karppasen kanssa ja käynyt monilla muuttohaukan pesillä, hoitanutkin museolla muuttohaukkaa ja monta muuta lintua; näistä hyvistä ajoista hänellä riitti aina juttua nuorille lintumiehille.

Uusi kuopiolainen lintumiessukupolvi, johon kuuluivat mm. Kauko Asikainen, Erkki Björk, Jukka Kauppinen, Markku Kolehmainen ja Jorma Tuomainen, retkeili pääasiassa Kuopion ja sen lähipitäjien alueella. Havainnot jäivät aluksi omiin vihkoihin tai niistä kirjoitettiin sanomalehtien palstoilla – lintujuttuja kirjoitettiin näet aktiivisesti 1960-luvun puolivälistä alkaen Savon Sanomiin ja Savoon, aiheina olivat mm. talvilintulaskennat ja kevätmuutto. Vuosikymmenen lopulla perustettiin Kuopion museoon lintujen kevätmuuttokortisto, johon kerättiin ensin taannehtivasti tietoja vuodesta 1964 alkaen ja sitten joka kevät muutaman vuoden ajan. Havaintoja lähetettiin myös Lintumies-lehden valtakunnallisiin ajankohtaiskatsauksiin ja vastattiin harrastajille osoitettuihin kyselyihin milloin mistäkin lajista.

Talvilintujen laskijoilla oli vakiintuneet yhteydet Helsingin yliopiston eläinmuseoon. Uusi kesäinen lintuhavainnoinnin muoto oli yölaulajien kuuntelu. Öisillä polkupyöräretkillä löytyivät uudelleen mm. Maaningan Lapinjärvet ja Patalahti. Lintujen rengastus oli melko vähäistä – rengastuslupa oli Pohjois-Savossa vain muutamalla henkilöllä.

Riistaveden lintujärvillä nuoret lintuharrastajat retkeilivät entistä innokkaammin, etenkin kevätmuuttoaikaan. Vuotiset pesivän vesilinnuston laskennat käynnistyivät 1960-luvun puolivälissä (Kauppinen 1967, 1976b). Luonto-Liiton talvipäivillä Riistaveden lintujärviä tehtiin tunnetuksi KNLY:n näyttelyosastossa mm. vertailemalla uusia laskentatuloksia Antikaisen tuloksiin. Riistavedeltä lintujärvitutkimukset laajenivat mm. Maaningan Lapinjärvelle ja Jäppilän Tuomiojärvelle. Myös Ylä-Savon järviin tutustuttiin.

Yksittäisiä lintuharrastajia oli siellä täällä muuallakin maakunnassa, pieniä toveripiirejä löytyi ainakin Iisalmessa sekä Varkaudessa, mutta laajempaa yhteistyötä eri kaupunkien lintuharrastajien välillä ei ollut.

Monet luonnontarkkailijat ovat itseään korostamattomia luonnonystäviä, jotka eivät liioin kaipaa yhdistyksiä tai muuta yhteistä, järjestettyä toimintaa – heille luonto riittää. Yhtenä heistä mainittakoon Yrjö Knuutinen, Suonenjoen Pörölänmäellä laulujoutsentaan hoitanut opettaja, joka kirjoitti lintuystävästään, luontohavainnoistaan ja -kokemuksistaan kirjan ”Kurkki” (1970).

Lintuhavaintoja julkaistiin vielä 1960-luvulla vähänlaisesti. Lintumies-lehden ajankohtaiskatsauksissa oli sentään joitakin keväisiä muuttolintutilastoja Kuopion seudulta ja ”Jänkäkurppa 18.12.1966 Kuopiossa” oli ensimmäinen Pohjois-Savosta lähetetty tiedonanto tässä lehdessä (Björk 1967). Kun KLYY aloitti Savon Luonto -lehden julkaisemisen 1969, avautui lintuhavaintojen julkaisemiseen uusi väylä.

Savon Luontoon kirjoitettiin 1970-luvun alussa artikkeleita mm. Savon joutsenista (Haapanen ym. 1973b), naakoista (Antikainen 1970, 1974), pöllöistä (Mikkola 1907, 1971, 1974), kalasääskestä (Kauppinen & Lyytikäinen 1972, Lyytikäinen 1973c), yölaulajista (Kauppinen 1974b), Tiilikkajärven linnustosta (Antikainen & Kauhanen 1973, Skarén 1973b) ja Kiuruveden Luupuveden järvien linnustosta (Kauppinen 1973). Lista kuvaa edustavasti pohjoissavolaisten lintututkimusten teitä, joista monia pohjustettiin jo 1960-luvulla ja joista useimmat ovat jatkuneet 1980- ja 1990-luvuille saakka. Sekä yksittäisiä lajeja – niiden esiintymistä, runsautta, pesimistä ja siihen liittyvää ekologiaa – että erilaisten elinympäristöjen linnuston koostumusta on selvitetty.

Faunistisia tiedonantoja julkaistiin entistä enemmän, sekä yksittäisinä havaintoina että pieninä alueellisina koosteina, ja kun myöhemmin havaintojen tulvaan alkoi hukkua, niitä ryhdyttiin kokoamaan laajemmiksi katsauksiksi. Mutta ennen lintutietojen keskitettyä keräämistä oli siirrytty uuteen yhteistyön aikaan – lintutieteellinen yhdistys oli syntymässä.

Ruokolainen, K. & Kauppinen, J. (toim.). (1999). Kuopion ja Pohjois-Savon linnusto. Kuopion luonnontieteellisen museon julkaisuja 5.

Professori J. A. Palmén, suomalaisen ornitologian primus motor, kirjoitti jo vuonna 1885 kansainvälisen lintutieteellisen yhteistyön puolesta ja esitti linnuston topografisen tutkimussuunnitelman. Hänen oppilaansa E. W. Suomalainen ryhtyi ensimmäisenä toteuttamaan topografista tutkimusta tarkastellen eri lintulajeja paikanlaadun mukaan ja luonnehtien lyhyesti lajien yleisyyttä. Tuleva professori Pontus Palmgren palasi näihin kysymyksiin vuonna 1932 Ornis Fennican artikkelissaan ”Lintutieteellisistä tutkimustehtävistä”. Hän piti Palménin tutkimusohjelmaa arvossa, mutta suurilta osin jo toteutuneena: ”meillä on aika selvä kuva linnustomme jakaantumisesta eri biotoopeille”. Faunistista työtä hän piti tarpeellisena ja välttämättömänä, mutta ”työn laadussa ei ole mitään uutta”, hän totesi. Lukuisia paikallislintufaunoja oli jo julkaistu.

Palmgren puhui lintujen runsaudenlaskennan ja eri lajien biologiaa koskevien autekologisten töiden puolesta. Mutta lintujen biotooppikohtaiset lukumäärätiedotkaan eivät ole itse päämäärä, vaan välttämätöntä esityötä päästäksemme ”elävän luonnon syvempään ymmärtämiseen”, niin kuin hän kirjoitti. Mikäli tahdomme selvittää, miksi joku laji on runsas vain tietyssä biotoopissa ja puuttuu jostain kokonaan, tarvitsemme sekä lukumäärätietoja sekä lajin perusbiologiaan syventyvää tutkimusta. Autekologisista tutkimuksista Palmgren mainitsi ravinto- ja pesimisekologian, ja hän suositteli saksalaisen esikuvan mukaan näihin tutkimusaiheisiin keskittyvien yhteistyöryhmien perustamista. Tutkimuskohteiksi tulisi valita yleisiä lajeja – harvinaisuudet eivät ole ekologisesti yhtä mielenkiintoisia. On syytä tuntea riittävästi tavallisten lintujen ekologiaa – miksi esimerkiksi harmaasieppo ei pesi kuusikoissa? Onko meillä riittävästi perustietoa harmaasiepon runsaudesta eri biotoopeilla, erilaisissa elinympäristöissä? Mihin harmaasieppo rakentaa pesänsä, mitä se syö?

Paikallislintufaunoissa lajien yleisyyttä oli yleensä tapana luonnehtia yleisesti vaikkapa asteikolla sangen yleinen – yleinen – jokseenkin yleinen – jokseenkin harvinainen – sangen harvinainen, kuten E. W. Suomalainen esitti kirjassaan ”Kallaveden seudun linnusto”. Hornborg pohti pesimälintujen yleisyyden ja runsauden luonnehdintaan liittyviä ongelmia ja esitti kvantitatiivisten lintulaskentojen tuloksia Pielavedeltä jo 1920-luvun alusta. Suomen maalinnuston runsauden tutkimus käynnistyi laajemmin 1920- ja 1930-luvuilla Einari Merikallion ja Pontus Palmgrenin menetelmällisten kehittelyiden jälkeen. Merikallion monumentaaliset teokset (”Über regionale Verbreitung und Antzahl der Landvögel in Süd- und Mittelfinnland, besonders in deren östlichen Teilen, im Lichte von quantitativen Untersuchungen” vuodelta 1946 ja ”Finnish birds – their distribution and numbers” vuodelta 1958) perustuvat osaltaan Pohjois-Savossa tehtyihin linjalaskentoihin. Kuopio, Tuusniemi, Lapinlahti, Säyneinen (nyk. Juankoski) ja Sonkajärvi olivat Merikallion laskentojen tutkimuspisteiden nimiä 1940-luvun alussa.

Mutta jo ennen Palmgrenin julistamaa tutkimusohjelmaa oli harrastettu lintujen runsaudenlaskentaa osana ekologisten kysymysten ratkaisua. Antti Reinikainen teki nuoruusvuosinaan 1927-37 talvisia linjalaskentoja Kuopion metsissä tutkiessaan pikkukäpylintujen epäsäännöllisiä vaelluksia ja niiden syitä. Pikkukäpylintujen pesivä kanta vaihteli vuosittain kuusen siemensadon mukaisesti yleensä 5-40 pariin 120 kilometrin reitillä. Nuorena maisterina Reinikainen kokosi tuloksesnsa Ornis Fennican englanninkieliseen artikkeliin (1937) esittäen havainnollisia diagrammeja kuusen siemensadon ja pikkukäpylintujen runsaudesta, ja hän kiteytti johtopäätöksensä: ”the abundance of Crossbills at breeding time is determined by the seed-crop of the Spruce”. Reinikaisen tutkimus on klassikko ornitologian historiassa; se on kouluesimerkki ekologisista syy- ja seuraussuhteista ja sitä on siteerattu laajalti kansainvälisessä ekologisessa kirjallisuudessa, mm. David Lackin laajalti levinneessä kirjassa ”The Natural regulation on animal numbers” (1954) ja viimeksi Ian Newtonin (1998) lintuekologian kirjassa (Kauppinen 1998).

Antti Reinikainen aloitti järvilinnustotutkimuksen, jossa hän tutki lintujen lajistoa ja runsautta sekä viimeaikaisia runsauden muutoksia Pohjois-Savon vesillä, 1930-luvun alussa ennen kuin kukaan muu oli maassamme julkaissut vastaavia aineistoja. Pontus Palmgrenin samaa aihetta käsittelevä klassinen työ Ahvenanmaan sisävesien linnustosta ilmestyi 1936, ja vesilinnuston runsautta käsittelivät väitöskirjatyönsä osana myös Olavi Kalela (1938) ja Jorma Soveri (1940).

Pohjois-Savossa Antti Reinikaisen ohella myös hänen ikätoverinsa Onni Lumiala kiinnitti huomiota vesilintujen ja lokkien runsauteen tutkimusalueellaan Sotkanselällä, josta hän julkaisi joitakin parimäärätietoja (1937, 1943a). Matti ja Pekka Sovinen kuvasivat Kevätön-järven linnustoa käsittelevässä käsikirjoituksessaan (1946) joidenkin lajien, erityisesti uusien tulokkaiden, runsautta pesälöytöjen perusteella: punasotkia pesi jo useita pareja, silkkiuikkuja noin 20 paria ja naurulokkeja pieni yhdyskunta joka kesä. Vasta Linkolan ja Siiran julkaistua ohjeensa vesilintujen pesivän kannan laskentamenetelmistä (1959) alettiin koota laajemmin vesilintujen laskenta-aineistoja – Eero Antikaisen tutkimus Riistaveden lintujärvillä 1959 ja 1960 oli niistä ensimmäisiä; työ julkaistiin 1966.

Lintujen pesimäkannan runsauden ja niiden muutosten seuranta oli tullut lintututkimukseen ja -harrastukseen jäädäkseen. Paikallislinnuston tutkielmissa ryhdyttiin kuvaamaan lajien biotooppikohtaisen esiintymisen ja yleisyyden lisäksi myös runsautta joko arvioin tai parimäärien laskentaan perustuen. Runsaudenmuutoksia alettiin tarkkailla. Niinpä lintuharrastajat Matti ja Pekka Sovinen kirjoittivat Ornis Fennicaan: ”Pajulinnun vähälukuisuudesta kesällä 1948”.

Miten sitten eri lajien perusbiologian tutkimus, Palmgrenin kuuluttama autekologia edistyi? Tässäkin yhteydessä on mainittava Antti Reinikaisen pioneerityöt, jo edellä esitelty pikkukäpylintujulkaisu sekä punavarpustutkimus, joihin tekijä kokosi aineistot Kuopion seudulla 1920-30-luvuilla. Biotooppien kuvaus ja pesäpaikat olivat keskeisiä seikkoja punavarpusen pesimisekologisessa työssä. Reinikainen erotti toisistaan neljä erilaista biotooppiryhmää ja päätteli, että tärkeimpiä biotooppia koskevia vaatimuksia ovat pensaikko ja valoisuus. Eteläisillä lehtoalueilla pesät ovat lehtipensaissa, mutta meillä kuusennäreissä ja katajissa. Punavarpusen levittäydyttyä kaakosta koko eteläiseen Suomeen Torsten Stjernberg (1979) tutki väitöskirjassaan lajin autekologiaa Länsi-Suomessa julkaisten tuloksensa 60 vuotta Reinikaisen työn jälkeen. Hän totesi lajin suosivan nykyisin yhä enemmän avoimia biotooppeja, joissa pesimistulos on huomattavasti parempi kuin kasvillisuuden sulkemissa biotoopeissa. Punavarpusen menestyksen salaisuus – nopea leviäminen ja runsastuminen sitten Reinikaisen tutkimuksen – on ainakin osittain paljastettu. Näin ollen Palmgrenin tarkoittama autekologinen tutkimussuuntaus on tuottanut vähitellen tietoa ”elävän luonnon syvempään ymmärtämiseen”, niin kuin kirjoittaja uskoi ja toivoi. Tutkimus on pitkäjänteistä ja ketjumaista yhteistyötä. Jo Reinikainen käytti punavarpustutkimukseensa oman aineistonsa lisäksi puolensadan suomalaisen ornitologin tietoja – heistä kymmenkunta oli Pohjois-Savosta.

Ruokolainen, K. & Kauppinen, J. (toim.). (1999). Kuopion ja Pohjois-Savon linnusto. Kuopion luonnontieteellisen museon julkaisuja 5.

Suomalainen lintutiede ”syntyi uudesti” 1930- ja 1940-luvuilla ja avautui kansainvälisesti saaden ansaitsemansa huomion ja arvostuksen. Eri lajien esiintymisestä oli jo kertynyt faunistista perustietoutta – oli saatu julkaisusarjat, ensimmäiset käsikirjat ja koottu paikallisfaunistisia havaintokatsauksia. Nyt voitiin esittää tieteellisesti uusia, haastavia kysymyksiä lajien levinnäisyydestä ja lukumäärästä. Alati muuttuva linnusto tarjosi kiinnostavia tutkimusaiheita, joihin maamme eläinmaantietäjät ja ekologit – mm. Einari Merikallio, Olavi Kalela, Pontus Palmgren, Lauri Siivonen, Paavo Voipio ja Lars von Haartman – tarttuivat. Monet uudet lintulajit olivat kotiutumassa Suomeen. Linnuston muutokset yhdistettiin usein ilmastollisiin tekijöihin. Oli eletty 1920-30-lukujen lämpökautta, ja sotatalvet olivat taas poikkeuksellisen kylmiä.

Silmiinpistäviä muutoksia oli tapahtunut myös Pohjois-Savon linnustossa – mm. pikku- ja naurulokin, punasotkan, silkkiuikun, töyhtöhyypän ja punavarpusen leviäminen oli pantu merkille, ja olihan kottarainenkin uutena lajina hiljattain kotiutunut näille seuduille. Antti Reinikainen oli koonnut katsaukseensa ”Lintuhavaintoja Pohjois-Savosta (Sb)” tietoja monesta 1920-30-lukujen tulokkaasta. Uusi lintutieteellinen tutkimusote, leviämishistoriallinen tarkastelu, oli havaittavissa. Reinikainen kirjoitti artikkelin pikkulokin leviäimisestä Pohjois-Savoon. Stipendikertomuksessaan KLYY:lle hän kirjoitti lintutieteellisistä tutkimuksista Pohjois-Savon järvillä kesällä 1934: Huomattakoon, että eutrofisten järvien lajisto on täällä yhtä rikas kuin konsanaan Etelä-Suomen tunnetuissa lintujärvissä. Monet maahamme myöhään levinneet eteläiset lajit oavt ehtineet tänne, jopa niin, että kirjallisuuden esittämät tiedot eräitten lajien levinneisyydestä ja yleisyydestä tällä taholla ovat melko lailla harhauttavia ja vanhentuneita. Erikoisesti kiintyi huomio ruokokertun (Acrocephalus schoenobaenus L.) suureen runsauteen lehtokeskusalueen viljavissa vesissä. Samansuuntaisia havaintoja on myös punanarskusta (Nyroca ferina L.), nauru- ja pikkulokista (Larus ridibundus L. Ja L. minutus Pall.), silkkiuikusta (Podiceps cristatus L.). Stipendikertomuksessaan KLYY:lle kesältä 1936 Antti Reinikainen toteaa mm. punanarskun huomattavan runsauden ja jatkaa: Erikoisesti punanarskun (ja nokikanan?) pesimäalueenlaajeneminen näyttää Pohjois-Savossa olevan paraillaan ripeästi käynnissä. Tästä eläinmaantieteellisesti perin tärkeästä ja paljon pohditusta tapahtumasta on siis juuri täällä edullinen tilaisuus tehdä havaintoja, joiden merkitys saattaa olla hyvinkin huomattava. On vain käytettävä tuota tilaisuutta ajoissa, sillä jo muutaman vuoden päästä se voi olla mennyttä. Mutta se on asia, johon saanen perusteellisemmin palata tulevan kesän tutkimusten jälkeen.

Punavarpusen pesimisekologiaa käsittelevässä Ornis Fennican artikkelissa (1939) Reinikainen esitti kartan lajin suomalaisista löytöpaikoista ja toivoi voivansa lähitulevaisuudessa erikseen esitellä punavarpusen levinneisyyttä ja siinä ilmeneviä muutoksia. Kartan perusteella hän totesi lyhyesti: Niinpä lajin kaakkoinen levinneisyys tulee selvästi näkyviin, samoin myös löytöjen keskittyminen määrätyille alueille, joiden välillä esiintyminen on usein peräti niukkaa. Säännöllisesti ovat nuo tukikohdat viljavissa lehtokeskuksissamme, joten lajin vaateliaisuus on aivan ilmeinen. Selkeästi, tiiviisti esitettynä eläinmaantiedettä ja ekologiaa!

Lintujen leviämiskysymyksiin perehtyivät Reinikaisen lisäksi muutamat muutkin pohjoissavolaiset ornitologit. Matti Sovinen tarkasteli sinipyrstön leviämistä maahamme Ornis Fennican englanninkielisessä artikkelissa ja suomeksi Luonnon Tutkijassa (1952). Eero Antikaisen eläintieteen pro gradu -työ Itäisten ja kaakkoisten lintulajien leviämisdynamiikasta Pohjois-Savossa, joka on julkaistu KLYY:n julkaisusarjassa (1965), sisältää tietoja 18 lajista. Antikaisen työ oli ensimmäinen maakunnan faunistisiin havaintoaineistoihin pohjautuva katsaus sitten E. W. Suomalaisen Kallaveden seudun linnuston, ja tutkimusalueena oli nyt ensi kertaa koko luonnonmaantieteellinen Pohjois-Savo (Savonia Borealis). Omien havaintojen lisäksi Antikainen kokosi aineistoa kirjallisuudesta, arkistoista, museokokoelmista sekä kirjallisin ja suullisin tiedusteluin. Hän teki myös lintulaskentoja joidenkin lajien runsauden selvittämiseksi; Kuopion ympäristössä oli 1960-luvun alussa 32 punavarpusreviiriä, kun 1930-luvulla niitä oli Reinikaisen tutkimusten mukaan 15-20.

Antikainen totesi tutkimistaan lajeista ainakin pensassirkkalinnun, viitakerttusen, sirittäjän, satakielen, pohjansirkun ja punavarpusen levinneen Pohjois-Savoon viimeisen sadan vuoden aikana. Koska havainnointi oli viime vuosisadalla vähäistä, joidenkin harvinaisten lajien leviämistä koskevissa johtopäätöksissä on syytä olla kriittinen, niin kuin Antikainen oli arvioidessaan mm. sinipyrstön esiintymistä. Häntä ennen Sovinen (1952a, 1952b) oli pitänyt sinipyrstöä melko uutena tulokkaana, ja Helminen (1958a) tuki tätä käsitystä. Antikainen luetteli joukon leviämistä puoltavia ja epäileviä argumentteja ja jätti kysymyksen avoimeksi: ”Esitettyjen seikkojen ja tämänhetkisen tilanteen valossa näyttää sinipyrstön leviämistä koskeva kiista kaipaavan lisäselvityksiä.”

Ruokolainen, K. & Kauppinen, J. (toim.). (1999). Kuopion ja Pohjois-Savon linnusto. Kuopion luonnontieteellisen museon julkaisuja 5.