syys 02 2021
Kesä on pyörähtänyt jälleen päätökseen ja syysmuutto on hyvässä vauhdissa. Tällaisena lämpimänä kesänä pesinnät onnistuivat linnuilla pääsääntöisesti hyvin ja lintuja on ollut paljon liikkeellä. Hyönteissyöjistä suurin osa muuttaa elokuun aikana, mutta nuoria lintuja kulkee vielä pitkälle loppusyksyyn. Näkyvintä muuttoa tarjoavat tällä hetkellä taivasta pyyhkivät kurkiaurat, joiden huutelu raikuu kauas.
syys 01 2021
Elämä on huikea matka. Lukemattomia kertoja haarautuu elämänpolku, jolla jokainen askel on merkityksellinen. Jokainen tehty ja tekemätön päätös ohjaavat polkua tiettyyn suuntaan. Ei tätä ainutkertaista matkaa kannata juosta loppuun, tällä taipaleella on hyvä pysähtyä. Elää hetkessä, juurtua hetkeksi kiinni siihen, missä on. Olla läsnä itselle, olla läsnä muille. Luonto maadoittaa. Luonto elää hetkessä, ei muista menneisyyttä, ei pelkää tulevaa. Siksi se luo rauhaa myös ihmismieleen. Luonnon kanssa voi hengittää samassa rytmissä. Yhtäkkiä näet heijastuksesi tuulihaukan silmissä, tunnet virkistävän tuulen kasvoillasi, kuin puhurin suudelman ampuhaukan poskella. Katselet maailmaa, uusi elämä tuhisee sylissä, elämäsi täyttymys. Olet yhtälailla osa maailmankaikkeutta kuin peltojen ulapalla leikittelevät nuoret ruskosuohaukat. Tässä ja nyt.
Toisen lapsen syntymä ja vilkas lapsiperhearki verottavat voimia, hermoja ja vapaa-aikaa, mutta pienellä vaivannäöllä ja joustamisella linturetkeily onnistuu erinomaisesti näinkin. Silloin lyhyistä hetkistä pellonreunalla osaa nauttia sydämensä kyllyydestä. Lintuharrastus on mitä parhainta hermolepoa. Raikas alkusyksyn tuuli virkistää mielen, väsyneet silmät saavat säihkeensä takaisin hiirihaukan liitoa katsellessa, elonkorjuun tuoksu ruokkii ruumista. Kaikkensa antanut keho saa hetkessä kaiken takaisin. Mukana ollut kamera mahdollistaa, että näillä arvokkailla hetkillä voi tunnelmoida vielä kotonakin.
Maaningan ja Siilinjärven rajalla sijaitseva Keskimmäisen peltoalue tarjosi tämän elokuun loppupuolella hienoja haukkahetkiä. Mukavia muistoja jäi myös Käärmelahden pelloilta. Lintujen kuvaamisen tuoma adrenaliiniryöppy tarjoaa eskapismia parhaimmillaan, kun yllättäen joku ilmojen valtiaista porhaltaa suoraan kohti tuijottaen tiukasti silmiin ja kurvaten viime hetkellä ohitse. Ei siinä hetkessä ihminen ole tilanteen herra, vaan haukka, jonka uljaus ja itsevarmuus saavat silmäkulmat kostumaan. On mahtava tunne nöyrtyä jonkin niin täydellisen olennon edessä.
Kaikkein lähimpää haukkoja pääsi ihailemaan sellaisina päivinä, kun ensin aamupäivän satoi rankasti, sitten puolilta päivin selkeni ja tuuli jatkui voimakkaana. Tällöin normaalisti etäällä hiekkateistä kiertelevät suohaukat saattoivat pyörähdellä aivan auton vierestä. Oli myös hyvin mielenkiintoista seurata eri haukkalajien tai haukkojen ja varislintujen keskinäisiä ”kisailuja”, joissa kieputaan ilmassa milloin mitenkin päin.
Oli ilahduttavaa, kuinka tuulihaukkoja tuntui riittävän joka sormelle. Lisäksi rusko- ja sinisuohaukkoja sekä varpus- ja ampuhaukkoja näkyi runsaasti. Kuvaajan kannalta helpoimpia kohteita olivat ampuhaukat, nuo hiukan varpuspöllömäistä itseluottamusta huokuvat pikkupedot, jotka eivät turhaan hötkyile auton hidastaessa kohdalle ja kameran objektiivin pilkistäessä ulos ikkunasta.
Kaikista linnuista olen pienestä pitäen ihaillut eniten haukkoja. Niiden maagisessa kauneudessa ja voimassa on jotain ylimaallista. Välillä pohdin, onko luontosuhteeni vähemmän arvokas, kun sen pohja on syvällä tunteissa, ei niinkään tietomeressä. Onko väärin, jos kuusenoksa silittää hiuksiani äidin lailla, jos hopeavartinen kelo vastaa lämmöllä halaukseeni? Voivatko juureni olla syvällä kivisessä maassa, sieluni tähtitaivaan äärettömässä pimeydessä ja valossa?
Luontosuhde on äärimmäisen henkilökohtainen asia. Sen voi saada syntymälahjaksi, siihen voi myös oppia. Elonkehän jatkumon kannalta olisi tärkeää, että mahdollisimman monella olisi jokin herkkä kytkös luontoon, edes pieni merkityksellinen side. Että mahdollisimman monen elämänpolku kulkisi joskus halki vanhan metsän, rantakallion kyljen, niityn kukkajuhlan. Jos ihminen näkee haukan katseessa veljensä, ei hän saata sitä satuttaa. Kun luonnosta saa itselleen perheen, ei ole koskaan yksin.
Sanna Hakkarainen
elo 12 2021
Fingrid suunnittelee uutta voimajohtoa Vaalan ja Joroisten välille niin sanotun Järvilinjan vahvistamiseksi (Vaala, Kajaani, Vieremä, Sonkajärvi, Iisalmi, Lapinlahti, Siilinjärvi, Kuopio, Suonenjoki, Leppävirta, Pieksämäki, Joroinen).
Hanketta koskeva ympäristövaikutusten arviointimenettely on käynnissä. Fingridin hankkeen asiakirjat löydät tästä.
Lintuyhdistys Kuikan lausunnon voit lukea tästä linkistä (pdf).
elo 06 2021
18.8. klo 16-20 Foto Fennica järjestää Pop-Up optiikkaesittelyn Kuopiossa Karttulan Keihäsjärven lintutornilla (Karttulantie 2358). Mukana on valikoima erilaisia kiikareita ja kaukoputkia, joita voit testata oikeissa maasto-olosuhteissa.
Tarkkailun ohessa voit samalla kahvitella ja perehtyä lintujen määritykseen asiantuntijoiden avustuksella. Noudatamme viranomaisohjeistusta, turvavälejä ja muuta jo totutta kaavaa.
Paikalle ei saa tulla sairaana, vaikka mieli tekisi!
elo 05 2021
On elokuun kolmas päivä. Taivas on harmaa ja sataa. Miten tätä sadetta on odotettukaan kuuman ja sateettoman alkukesän jälkeen. Sateen ropina kuuluu ulkoa, kun pisarat rummuttavat ikkunoihin ja peltikattoon, väliin hiljemmin, väliin napakammin. Luonto nauttii pitkän kuivan kauden jälkeen. Katselen puita, ne ovat liikkumattoman hiljaa, väliin jokin oksa hieman heilahtaa.
Aika tuntuu matelevan istuessani sisätiloissa, kun tavallisesti päivä on vietetty ulkosalla tiiraillen puita ja taivasta ja nauttien lämmöstä omenapuun varjossa puutarhakeinussa.
Jotain pitänee tehdä. Eihän sitä nyt näin jouten viitsi olla. Mietin, alkaisinko kertomaan tämän vuoden retkistä, jutun sieltä, toisen täältä, mutta alkaako se ajatus juoksemaan, että sen voisin toteuttaa ja jos voisi, niin ottaisinko vain kertomuksiin muutaman kohtaamisen retkeltään.
Katselen valkokuvia tietokoneelta ja palailen alkutalveen, eli toiseen päivään tammikuuta. Enpä ole kovinkaan käynyt tienpäällä tähän aikaan vuodesta katsomassa näkyykö lintuja muuallakin, kuin kotipihassa, mutta tänään aiomme lähteä.
Suuntaamme auton keulan ensin kohti Palonurmea.
Ei meinaa näkyä niin yhtikäs mitään, kunnes saavumme pienen joen ääreen. Joki virtaa hiljalleen. Eipä ole jäätynyt vielä kokonaan. Siihen sulan viereen pysähdytään.
Hiljaista on, kunnes jostakin pyrähtää sulalle jokin lintu. Koskikarahan se siinä.
Siinä se katselee. Venyttelee kaulaansa suuntaan ja toiseen, kunnes pulahtaa kylmään veteen, josta se nousee takaisin päivystämään rannalle ja ravistelee itseään. Mitenhän se pärjää tämän talven. Lähteekö se täältä johonkin, vai jääkö.
Tehdään vielä lenkki Rautavaaralle. Mietin, onkohan Rautavaaralla ollut rautamalmia, vai mistähän se on nimensä saanut. Raudasta ja vaaroista. Tarkoittaakohan nimi rautamalmia ja vaaraa, mitä vaaraa, jos korkeita mäkiä voi sanoa vaaroiksi, niin niitähän sieltä löytyy. Valtimon tiellä eräskin mäki navigaattorin mukaan on melkein 300m merenpinnan yläpuolella. Mietteet katkeaa, kun näemme teeriparven.
Osa on jäänyt syömään tien lähettyville koivun urpuja. Kiireesti ne häviävät paikalta, kun auto pysähtyy niiden lähettyville, mutta ei silti tarpeeksi nopeasti. Sentään muutama kuva jäi kohtaamisesta talteen.
Seuraavalle retkelle lähdetään 23. tammikuuta ja suuntana ovat lumiset Rautavaaran maisemat.
Ajelemme niin tutuksi käynyttä Valtimon tietä, joka ei nyt talvella, niin tutulta enää näytäkään.
Lumi muuttaa maisemaa. Kuten odottaa saattaa, niin eihän niitä lintuja niin usein nyt näe, kuin parhaimpaan aikaan kesällä. Vaan jospa sattuisi lykästämään ja sattuuhan se.
Taviokuurnia en ole kovin monesti nähnyt ennenkään, joten tuntuupa mukavalta ja yllättävältä ne nähdä.
Etäämmältä ajattelin, kun näkyi vain yksi lintu kuusen latvassa, että lienee närhi, kun on noin suuri.
Lähemmäksi tultua niitä alkoi ilmaantumaan puiden oksille enemmän ja enemmän. Taisi olla kaikkiaan kaksikymmentäneljä kappaletta. Kamera laulamaan, jospa saisi edes jonkin kuvan, ennen kuin ne katoavat.
6. helmikuuta lähdemme tien päälle ja minnepä muualle, kuin salomaisemiin Rautavaaran kuntaan. Eipä sitä kovin voi pysähdellä lintuja kuvaamaan vilkasliikenteisillä teillä, joten salomaisemiin vaan.
Niin kuin meillä on useimmiten tapana, samalla reissulla käydään asioimassa kauppaostokset, niin tulee sekin puoli hoidettua saman tien, ettei varta vasten tarvitse kauppaan lähteä ja niin tehtiin nytkin. Lunta on tuprutellut yön aikana. Saahan nähdä joko on aurattu syrjäisempiä teitä ja näkyykö mitään liikettä puissa ja taivaalla.
Ajelemme kohti Rautavaaraa Valtimon suunnalta ja tie on Valtimontie.
Kun tullaan Rautavaaran kunnan alueelle huomaa lumen määrän. Lieneekö siihen syy mäkisissä seuduissa, ettei tuo lumen ”herra” jaksa ylittää noita mäkiä ja kippaa lumikuormansa siihen mäkiseutuun jatkaen keventyneenä matkaansa. Pitkin tien vartta näkyy tykkylumen peittämiä puita.
Kun katselee ympärilleen, kohtaa näyn, joka vie sanattomaksi. Lintuja vain ei ole näkynyt, mutta komeita talvimaisemia kylläkin.
Aika on mennyt seuratessa pihapiirin elämää lintuineen ja eläimineen, joten rupeaa tuntumaan siltä, että olisi päästävä tien päälle.
On 18. maaliskuuta ja ajattelimme lähteä tuttuun kuntaan katselemaan, sattuisiko lintuja näköpiiriin. Ajelemme Vuorimäentietä. Tämän tien varrella olimme nähneet aiemmin riekkoja.
Nekin riekot huomattiin vain, kun ne säikähtivät siinä tien vierellä autoa ja lensivät kiireen vilkkaan metsään. Eihän niistä kuvista silloin kummoisia tullut, kun ei osannut edes varautua. Olisikohan vielä tuuria, että näkisi niitä uudelleen.
Hanki hohtaa valkeana lumen kimmeltäessä niin, että silmät meinaavat sokaistua. Onneksi on aurinkolasit hansikaslokerossa, joten se helpottaa kovasti tiirailua hohtavalla hangella.
Jotenkin käännän päätäni vasten tuota sokaisevaa kimmellystä ja näen jonkin liikahtavan varvikon takaa.
Etteikö siinä vain ole riekko. Kunpa kestäisi paikallaan sen hetken, että saa auton ikkunan auki ja kuvattua. Sen verran se juuri kesti, ennekuin pani vaihteen päälle ja kurvasi näkymättömiin.
23.maaliskuuta on asiaa Kuopioon ja tulee ajatus, pitäisikö käydä samalla reissulla Puutossalmen lossilla. Onhan se ainakin lossin väylä sula, josko siellä olisi vesilintuja.
Asiat hoidettuamme ajelemme lossille arvellen, ettei siellä tähän aikaan mitään muuta näkyne, kuin lossi ja sillä kulkijat.
Mukava yllätys, isokoskelo soutelee ylväänä sulassa viiman tehdessä päähän jakausta. Huh, eikö tuolla hyisessä vedessä ole yhtään kylmä, vai olisiko jäällä kylmempää. Lintu sen tietänee. Näkyihän siellä vedessä ja jäällä lokkejakin. Lieneekö lokit harmaalokkeja, vähän vaikuttaisi siltä. Varikset sentään malttavat pysyä jäällä.
Olisikohan tähän hyvä lopettaa tämä kertomus, ns. sulaan veteen. Kevät on jo melkein ovella.
Leena Meuronen
