Nyt alkaa olla aika antaa ”hevosten” huilata, joten auto talliin, paitsi, jos tekee mieli lähteä, niin ajetaan se sitten tallista ulos ja mennään.

Alkaa olla se aika, kun pitäisi ruveta vetämään yhteenvetoa kesän tapahtumista ja sehän tietää, että penkki tietokoneen äärellä rupeaa tuntumaan jo tukalalta. No, väliin katsomaan ikkunasta lintujen touhuja ruokintapaikalta ja muistelemaan kesän retkiä.

Palataan toukokuuhun ja toiseen päivään. Tie kutsuu ja sinnehän sitä lähdetään. Löydetään itsemme menossa Rautavaaran kunnan maisemissa. Pirttipurolla tien varrella nähdään korea kulkija, joka jää meitä tuijottelemaan, kunnes sitten ylväästi nostaa päänsä ja lähtee topakasti marssimaan meistä poispäin. Ei se kiirettä pidä, se esittelee itseään ja mikäpä sen on esitellessä.

Mitenkähän on, voiko tätä nyt lintujuttujen kanssa edes kertoa, saatikka sitten kuvaa laittaa. Tämähän ei ole lintu, vaan jotain paljon isompaa lintuun verrattuna. Se voisi seisauttaa veret, jos tulisi vastaan metsäpolulla, mutta kun se tulee vastaan kotinurkilla 15m päässä ikkunasta, niin asiahan on ihan kokonaan toinen.

On kolmas päivä toukokuuta. Kellon näyttäessä 21:51. Kissa juoksee tavan mukaan ikkunaan ja jää tuijottelemaan tiivisti jotain. Arvelen sen tuijottavan jäniksiä, kun niitä on näkynyt pihapiirissä. Tuskinpa siihen nyt mikään teeri olisi laskeutunut.

Teemme tänään poikkeuksen ja seuraamme kuuliaisesti kissaa. Meinaa siinä pulssi nousta, kun näemme mitä se oikein tuijottaa. Iso karhu on saapunut vierailulle. Herännyt lienee juuri talviunestaan ja sillä näyttää olevan kova nälkä. Tullut katsomaan, olisiko lintulautojen läheisyydessä mitään syötäväksi kelpaavaa. Kenelläpä sitä ei olisi nälkä, jos nukkuu syömättä kuukausi tolkulla. Ei ollut karhu tottunut ihmisiin, kun osoitimme sitä sähkölampulla, niin johan lähti vauhdilla livohkaan.

On neljäs päivä toukokuuta. Nilakalta, Taskisen Jari soittaa ja kysyy, haluaisitteko kuvata merikotkan. Oli kuulemma kaksi joutsenta lentänyt sähkölankoihin ja siinä ne sitten heikoilla kevätjäillä raadot olivat. Merikotka oli ollut siinä aterioimassa. Kävimme soiton jälkeen, jolloin kotkaa ei enää näkynyt, joten aloitetaanpa kertomus viidennestä päivästä.

Viidentenä päivänä kotka oli aterioimassa. Varis kärkkyi vierellä. On se suuri ja komea lintu. Joutsenten puolesta tuntui pahalta, mutta kotka sai niistä ravinnon helpommalla ja jonkin muun henki säästyi. Näin toisenkin tapauksen, kun kaksi joutsenta oli ihan hilkulla lentää sähkölankoihin. Viimetipassa ne älysivät nostaa korkeutta. Se oli, läheltä piti tapaus. Laitoin Savon Voimalle kartat molemmista paikoista ja pyynnön, että laittaisivat lankoihin merkit. Eipä siinä montaa päivää kerennyt vierähtää, kun langat oli merkitty. Se tuntui hyvältä, miten nopeasti siellä pyyntööni reagoitiin.

Kuudentena päivän pistäydymme vielä Nilakalla katsomassa sattuisiko kotka olemaan paikalla. Eipä sitä enää näkynyt, mutta rantasipi sentään tavattiin. Siinä se tepasteli tien vieressä, viimevuoden kulottuneella heinällä. Joko lienee pesäpaikkoja joen seudulta tullut katsastamaan, vai vetikö veri synnyinseuduilleen. Kukapa sen tietänee.

Seitsemäs päivä ja päätämme kurvata Rautavaaran maisemiin. Siellä korpimaisemissa, Tiilikkajärven kansallispuiston reunamilla käydään katsomassa, missä vaiheessa sulaminen on suolla ja kenties näkyisikö jo muuttolintuja. Näkyihän niitä, kuten västäräkkejä, metsäkirvinen ja jokin kahlaaja, jota huonona lintutuntijana en voi sanoa, mikä se oli, joten päätämme palata uudelleen myöhemmin. Katsastamme suoaluetta, niin kuin useimman muukin jutun tieltä käsin ja se tie on nimeltään Valtimontie. Sitä tunnetta on vaikea kuvata, kun katsoo tuota maisemaa. Kummallakin puolen tietä on soilla vettä ja olet siinä keskellä.

Yhdeksäs päivä toukokuuta. Vaikka soratiet ovat todella huonossa kunnossa, niin ei kun vain tienpäälle ja kohti Tiilikanjärven kansallispuiston reunoja. Miten voikaan tuo seutu kutsua niin paljon. Mikä siinä viehättää. Sekö, näetkö jotain odottamatonta ja jos, niin mitä. Jokohan lumet ovat sulaneet ja miten lähellä vesi on nousta tielle.

Vielä näkyy lunta, siellä täällä, eikä vesikään ole tielle yltänyt. Ruskealla ruohikolla, siellä etäällä näkyy valkoinen lumilaikku, kunnes laikku liikahtaa. Siinäpä vasta sattuma. Riekko. Eipä ole tullut vastaan Lapissakaan, saati sitten täällä Rautavaaralla. Riekon lisäksi nähtiin myöskin mustaviklo, metsäkirvinen ja pajusirkku. Tienkin reunalta voi nähdä paljon.

Matka jatkuu. Silmäkulmasta huomaan, kuin jokin olisi vilahtanut, lähtikö maasta lintu lentoon. Katse siihen suuntaan ja kamera käteen. Tämäkin ”lintu” osoittautuu suuremmaksi.

Pellon reunalla käyskentelee pikku hirvieläin, lieneekö peura. Lintujen lisäksi, nämä rikastuttavat retkeämme ja kertovat Suomen luonnosta. Sitä jo odottaa, mitä seuraavan mutkan takana voi kohdata.

Tähän kohtaan taidankin lopetella tämän kertomuksen toukokuulta, muuten tästä tulee jo pikku kirja, sillä niin paljon jää vielä kertomatta toukokuulla kohdatuista linnuista ym. Meidän retki jatkuu kohti Nurmesta, Pohjoiskarjalan alueelle.

Leena Meuronen