Ajattelin jatkavani kertomuksiani vielä muutaman jutun verran huhtikuulta, sillä meinasin unohtaa kertoa linnuista, joita en ollut nähnyt koskaan ennen, kuin vasta Lapinlahdella, Lastukoskella ja Palonurmessa. Siksi tästä kertomuksestani jää pois paljon lintuja, joita näillä retkillämme kohtasimme. Yksi jutuista koskee ”vanhaa tuttua”, eli kaulushaikaraa. Sen näin lentävän edellisvuotena ja toinen ”vanha tuttu” on juttu pähkinänakkelista.
12. Huhtikuuta.
Yhden linnun tähden lähdemme tänään tienpäälle ja suuntaamme retkellämme Lapinlahdelle ja Saaristoreitille. Eihän sinne Lapinlahdelle loppujen lopuksi niin hirveän pitkä matka ole ja kun kotiinpäin tultaessa vaihtaa ajoreittiä ja ajelee saloteitä, voi hyvällä tuurilla nähdä lintuja, jotka viihtyvät näissä maisemissa, mutta palataanpa siihen Lapinlahden lintuun.
Ei se lintu ollut mikä vain lintu, vaan sellainen, jota en ollut koskaan aikaisemmin nähnyt, joten miksipä ei sitä menisi katsomaan, jos sattuisimme sen näkemään.
Olipa hyvinkin onnea, sillä siellähän se keikkui Liponsalmella, välillä nousten jään reunalle ja väliin uiden esitellen puoltaan, jos toistaan. Komea lintuhan se punasotka näytti olevan. Nähtiin matkalla monta muutakin lintua, joten ihan hyvä reissuhan se oli ja tuo punasotka kruunasi kaiken.
13. Huhtikuuta.
Alan olla kovasti huolissani itsestäni, sillä pahoin pelkään, että tämä lintuhomma karkaa käsistä. Alkaa jo tuntua bongaukselta, johon en missään nimessä aikonut sortua, vaan ainoastaan niin, mitä retkillä eteen tulee, siis ilman, että varta vasten lähtisin jotain katsomaan.
Toisin kävi taaskin. Katselin tiirasta eilen illalla, mitä oli alueilla näkynyt ja sattui silmiini liejukana.
Eipä tuota älynnyt aikaisemmin tiirasta katsoa, joten olisi voinut tuurillaan nähdä sen jo eilisellä reissulla, sillä missäpä se muualla, kuin Lapinlahdella.
Mietitään, viitsiikö sitä lähteä sinne ajelemaan, voihan olla niin, ettei sitä edes nähdä, kun se kerran viihtyy siellä ruokojen välissä ja luulisi siellä niitä ruokoja olevan. Niinhän siinä kuitenkin kävi, että sinnehän sitä lähdettiin. Tämä olikin ensimmäinen kerta, kun kävimme Lapinlahden Sulkavan alueella ja lintutornilla.
Ensimmäinen kerta oli myöskin liejukana nähdä ja onneksemme se kuitenkin nähtiin. Hieman piti olla kärsivällinen ja odotella. Siellä se kuljeskeli ruokojen välissä etsien syötävää. Kuvaaminen ei meinannut onnistua, johtuen linnun tyylistä jäädä kuin kiusalla ruokojen taakse niin, että näkyi vain osa linnusta.
Yritettiin hämätä lintua ja lähdettiin pois. Tultiin takaisin viiden minuutin päästä ajaen niin hiljaa, kuin mahdollista ja jääden sillalle katselemaan. Toivottiin, että olisi lintu siirtynyt otollisempaan paikkaan. Taisi joku kuulla toivomuksen, sillä kuin kutsuttuna liejukana ilmestyi vesistön kohdalle sillan läheisyyteen ja sai edes jonkinlaisen kuvan muistoksi tästäkin kohtaamisesta.
15. Huhtikuuta.
Tänään tiirailen mitä pihamaallamme tapahtuu. Meillä on ollut koko talven pähkinänakkeli ruokintapaikalla. Rengastajan käydessä kokeilemassa tuuriaan lintujen suhteen, niin nakkelikin sattui jäämään hänen pyydykseensä ja sai renkaan jalkaansa.
Usein ihmettelimme, miksi se nakkeli vielä piipyy täällä, kun kevät alkaa olla näinkin pitkällä. Eikö sen olisi aika lähteä eteenpäin, sillä tuskinpa se tänne jää yksinään pesimään.
Syy selvisi tänään, miksi se täällä aikaansa vielä vietti. Luulenpa niin, että lajikumppaniaan hartaasi odotteli.
Vaahteran särkyneessä pinnassa siellä täällä näkyi kertyvän pieniä pisaroita. Tikat olivat käyneet merkkailemassa vaahteraa. Niitä rikottuja kohtia puussa tuijottelin, kun sattui silmiini vaahterassa hyppelehtivä pähkinänakkeli.
Lieneekö käynyt hörppimässä vaahteran mettä, vai pyydystellyt niistä pikkuhyönteisiä, mutta siinä se vain oli, eikä sillä ollutkaan rengasta jalassaan.
Tämä päivä olikin sitten viimeinen kerta, kun ne molemmat näin. Niin lähtivät, eikä ole nakkeli enää palannut pihapiiriimme.
16. Huhtikuuta.
Jaha, mitäpä sitä tänään tekisi. Taivas on täysin sininen ja se laittaa miettimään, mitähän jos lähdettäisiin kauppareissulle ja katsomaan näkyisikö kaulushaikaraa.
Tähän aikaan lintuja näkynee parhaiten Lapinlahdella. Lapinlahtelaisilla on onni asua noin komean vesistön äärellä, jossa väliin näkyy lintuja melkeinpä joka lähtöön. Heillä on siellä isot aukeat pellot, jotka voinevat tarjota joskus hienoja yllätyksiä lintujen suhteen, eikä pidä unohtaa Sulkavan aluetta lintutorneineen. Tulee mieleen, mistähän se sana lintutorni on oikein keksitty, kun siellä kuitenkin useimmin on ihmisiä tiirailemassa lintuja, kunnes erään kerran siellä käydessämme rupesi naurattamaan, että siinähän se nyt selvisi. Tornin yläkaiteella istui lintu, olisiko ollut nuolihaukka. Se katseli suuntaan ja toiseen, tiiraillen varmaankin syötävää, tuskinpa se meitä ihmisiä halusi nähdä. Nyt se sopi kuvaan. Kerrankin siinä istui lintu, joten nyt oli sana lintutorni kohdallaan. Samoin se on hirvitorninkin suhteen. Eipä ole yhtään kertaa tullut eteen hirvitornia, jossa olisi istuskellut hirvi. Että silleen ja se siitä ajatuksen juoksusta.
Ollaan perillä Lapinlahdella. Kaupassa käytyämme jatkamme matkaa saaristoreitille. Linnansalmella pysähdytään, kun näkyy vesistössä lintuja. On joutsenia, sorsia, telkkää, lokkeja, hyyppäkin siinä jään reunalla ja mikä yllätys, siellä näkyy pari nokikanaa. Jos vaikka ei nähtäisikään kaulushaikaraa, niin johan monta muuta lintua nähtiinkin. Ajetaan Ulmansalmen ohi, eikä haikaraa näy. Käännytään ja palataan hitaasti takaisin ja ollaan jo ajettu melkein Ulmansalmen toiseen päähän, kun jokin heilahtaa kuivassa kaislikossa. Siinä se etsimämme on. Osaa hyvin maastoutua, joten meinasi jäädä näkemättä.
20. Huhtikuuta.
Kuulin eräältä lintuharrastajalta, että voisi kenties olla helmipöllö Palonurmen suunnalla. Eihän sinne Palonurmeen ole kuin noin 6-7 kilometriä linnun tietä kotoani, joten ajattelimme lähteä katsomaan lykästäisikö meitä pöllön suhteen. Se on kyllä täyttä arpapeliä, jos sellaisen sattuu kohtaamaan. Pitää vain pitää positiivinen mieli yllä, jos ei pöllöä, niin kenties jotain muuta. Eihän sitä voi tietää mitä mäen, tai mutkan takaa voinee eteen tulla, joten tien päälle vain. Kello näyttää jo iltayhdeksää, kun ajelemme Kangaslahdentietä. Rupeaa olemaan siinä hilkulla, että saisi kuvattua, jos jokin lintu nähtäisiin. Katselen matalaa kuusikkoa, kuskin ajellessa hitaasti eteenpäin. Silmäni osuvat johonkin poikkeamaan kuusen latvassa. Pysähdytään hiljalleen ja aukaisen ikkunan. Noin 5-10 metrin päässä istuu pöllö. Ihan on rauhallinen kaveri ja vielä upea sellainen. Katselee meitä, eikä ole välittääkseenkään, joten saan sen kuvattua. Toivotaan, että jokin kuva onnistuu. Olenpa tyytyväinen. Sain nähdä helmipöllön, näin ainakin kuvittelin. Kuvia viedessä tietokoneelle huomaankin, etteihän tämä mikään helmipöllö ole, vaan lapinpöllö. Tämäkin pöllö oli minulle uusi tuttavuus. Aika mukava sattuma.
9. Toukokuuta.
Saadaan pyyntö, josko olisi aikaa, niin kävisitte katsomassa Lastukoskella olevaa virtavästäräkkiä, kenties saisitte sen kuvattua.
Sitäkään lintua en ollut koskaan aiemmin nähnyt, joten mielenkiinto herää ja ei kun tien päälle. Saavuttuamme Lastukoskelle ei oikein tiedetä olisiko lintu kanavan varrella, vai ”kosken” puolella ja mihin suuntaan sitä askeleensa suuntaisi, joten on syytä käydä siellä sun täällä. Tuurillaan se eteen tulee, jos on tullakseen ja niinhän sinä kävikin. Eiköhän vain tepastellut pää ylväästi pystyssä välillä nokkien ötököitä kivien välistä ja tullen kanavan reunakivillä meitä kohti. Pysähtyi nähdessään meidät ja jäi uteliaana katsomaan, että mitähän nuo oikein meinaavat. Hetken viipyi paikallaan ja sitten se lähti hyppelemään paikasta toiseen lopulta häviten näkyvistä. Kyllä se antaa hyvää mieltä, kun saa onnistuneen retken ja näkee juuri sen, mitä varten sille paikalle lähtikin. Lastukoskella tehdäänkin päätös ja päätetään jatkaa retkeämme, joten matkamme jatkuu ja näemme linnun, jos toisenkin, mutta ne jääköön kertomatta, voisi muuten täyttyä sivu, jos toinenkin.
12. Toukokuuta.
Tehdään pikkulenkki illalla Lastukoskelle, jos sattuisi näkemään vielä virtavästäräkkiä. Eipä sitä nyt nähty, mutta nähtiin sentään härkälintu, joka ui tyynellä järvenselällä. Näkyi vain etäällä vana ja vanan päästä kyseinen lintu hoksattiin. Kameran linssin takaa se saatiin varmistettua härkälinnuksi.
Kuikat tuntuivat huutelevan jossain päin järveä. Ne jäivät näkemättä, ääni sentään kuultiin. Kello lähentelee kohta ilta kymmentä, joten on aika lähteä ajelemaan kotia päin. Majalahdessa teemme pikku poikkeuksen matkareittiin ja käymme katsomassa näkyisikö järvellä vesilintuja. Ei näkynyt vesilintuja, eikä muitakaan lintuja. Ainoastaan komea auringonlasku ja hiljaisuus.
Tähän voisikin päättää tämän kertomuksen, hiljaisuuteen.
Leena Meuronen
