Vuosi on vaihtunut ja minä vain muistelen menneitä. Vielä on aikaa näitä juttuja viime vuodelta kirjoitella, mutta kunhan kevät saapuu, niin luulenpa silloin, että kirjoittelu jää ns. tauolle.
Ajattelin kertoa joistakin kotipihan tapahtumista lintumaailmassa ja muutamasta jäniksestä. Eihän se sinänsä ole retkellä olemista, mutta miten sen nyt ottaa, kun istuu omanapuun varjossa puutarhakeinussa katsellen ja kuunnellen luontoa, niin voisihan sitä silloin olla jo ikään kuin retkellä omassa pihassa. Kyyhkyn kylläkin näin ikkunasta, joten pikku poikkeus lekotteluun puutarhassa.
30. Toukokuuta.
Kevät alkaa olla jo paremmalla puolella. Katselen ikkunoista näkyisikö ulkona mitään erikoista ja näkyyhän sitä. Ei nämä sepelikyyhkyt joka päivä pihaan ilmesty, jostakin syystä ne kuitenkin nyt siellä näkyivät olevan. Kamera käteen ja yrityksenä kuvata niitä ikkunasta, kun ne niin omissa oloissaan kiertelivät pihamaalla etsien mitä nyt linnut sitten etsivätkään, luultavasti syötävää. Kaksi niitä oli. Lienevätkö pari, kukapa sen tiennee. Ihmettelen vain, että noinkin lähelle ilmaantuvat. Voisivatkohan pesiä jossain lähiseudulla.
Kun yritin saada samaan kuvaan kummatkin, niin niinhän siinä kävi, että toinen jäi epäselväksi ja toinen onnistui jotenkuten, paitsi yksi kuva, jossa ne molemmat onnistuivat, mutta kävi vain niin, että toinen käänsi päänsä näkymättömiin ja toinen näytti peräpäätään, joten ajattelin laittaa juttuuni vain kuvan yhdestä linnusta. Siinä ne aikansa kiertelivät, kunnes lennähtivät metsikköön.
23. Kesäkuuta.
Olen kävelemässä pihamaalla vakiopaikkaani, eli puutarhakeinuun, kun jostakin päin kuuluu linnun laulua, jota minä en tunnista, huono kun olen niitä tunnistamaan mikä laulaja siellä luritteleekaan. Onneksi pihassa on henkilö, joka tuntee tuon lurittajan äänen ja kertoi sen olevan lehtokerttu. Olen yrittänyt saada siitä kuvaa jo aiemminkin, jotenkuten onnistunutkin. Nyt arvelen, etten lähde sitä etsimään, jos ei tuo lintu tule siihen parinkymmenen metrin päähän puutarhakeinusta, niin jääköön kuvaamatta. Onhan siitä jo sentään jonkinlainen kuva otettu aiemmin.
Se laiskuus, se iskee näin kuumina päivinä, jos toki muulloinkin. Tänään se kannatti. Etteikö vain lintunen lentänyt pihalehtikuusen latvaan ja esittänyt niin komeaa konserttia, että oli pakko kamera ottaa käteen ja odotella tuleeko se kunnolla näkyviin. Sydämensä kyllyydestä lauloi.
Kenelle lienee laulanut, mutta nätisti viserteli.
26. Kesäkuuta.
Missäpä sitä muualla, kuin ”lonkkaa vetämässä” varjoisassa puutarhakeinussa. Haarapääskyjä näkyy lentelevän muutama taivaalla. Siitä on jo aikaa monta vuotta, kun ne pesivät meillä. Mukavaa oli kuulla niiden visertelyä ja kun vaara uhkasi, äänet muuttuivat varoitukseksi, jolloin pihan kaikki muutkin pesijät, ym. pikkulinnut osasivat varoa, ja miten rohkeasti ne hyökkäsivät varpushaukkaakin kohden.
Jostain syystä vuosittain meillä ovat käyneet haarapääskyt näyttäytymässä. Lieneekö ne pesineiden pääskyjen jälkeläisiä, mistäpä sen tiennee. Mutta ne osaavat mennä entiselle pesimäpaikalleen, sukeltaen valosta hämäryyteen halkoliiterin oviaukosta, joka pidetään osittain auki, toivoen, että jokin kesä sinne ilmestyisi pesijä. Tänäkin päivänä ne ilmestyivät. Niitä oli kaksi. Toinen kaarsi suoraan liiteriin, toinen oli arempi, jääden kaartelemaan, kunnes rohkein sai toisenkin houkuteltua pistäytymään liiterin hämäryyteen.
Hetken siellä viipyivät, kunnes kurvailivat takaisin taivaalle kiitäen hurjaa vauhtia.
Lopulta ne laskeutuivat huilaamaan ja katselemaan navetan katolle. Mieleeni tulee, pitääkö näin kuumana päivänä mennä peltikatolle. Luulisi jalkojen jo kärventyvän. Aikansa omia puuhiaan tekivät ja nousivat sitten taivaalle tehden muutaman kaarroksen ja häviten metsän taa.
Jatkan lekottelua ja seurailen edelleen lintujen touhuja. Jostakin lentää laulurastas laskeutuen kukkapenkin eteen. Lieneekö tämän kesän poikanen. Sieltä se hyppii nokka ammollaan kohti pientä suihkulähdettä. Sillä näkyy olevan kovasti kuuma. Sitten se huomaa minut ja pyörähtää kiireellä kukkapenkkiin piiloon.
Olen laittanut suihkulähteeseen noin viisi senttiä leveän riman niin että toinen pää on altaan reunalla ja toinen vapaasti kelluu vedessä melkein kiinni lähteen toisessa reunassa. Tätä pitkin linnut voivat mennä juomaan vettä suihkulähteestä, jos eivät enää yllä juoda lähteen reunalta.
Jään kuulostelemaan uskaltaako rastas tulla enää näkyviin. Tulee se lopulta noin viidentoista minuutin kuluttua. Arkailee ja lähestyy pikkuhiljaa suihkulähdettä. Katselee vuoroin minua ja vuoroin lähdettä ja sitten; se ei enää välitä. Kuumuus on ongelma linnuillekin. Lähde on noin viiden metrin päässä minusta, mutta vilvoittava vesi voittaa linnun pelon.
Voi sitä riemua, kun se on hypähtänyt rimalle ja alkaa kylpeä. Kyllä siinä vesi roiskuu, kun se antaumuksella kylpee. Ehkäpä se ei pitänytkään minua niin suurena vaarana, kun se lopulta minulle selkänsä kääntää. Aikansa se siinä kylpee ja lopulta hypähtää lentoon ja häviää näkyvistä. No kuvattua tuli, vaan eiköhän vain kuviin jäänytkin häiritsemään tekolinnun pyrstö. Että silleen.
30. Kesäkuuta.
Suihkulähteen lisäksi meillä on laitettu useampaan kohtaan juomapaikkoja linnuille, jotta jokainen löytäisi turvalliseksi katsomansa paikan, missä käydä janoaan tyydyttämässä. Juomassa näyttää käyvän koko pihan lintukaarti, sekä oravat. Eihän täällä mäellä ole vettä lähimaillakaan, joten on autettava siivekkäitä ja siivettömiä. Usein olen nähnyt myös tikan juovan vettä, milloin matalasta astiasta, halkaisijaltaan noin 30 cm kukkaruukun aluslautasesta, tai isommista astioista, mutta palataanpa nyt näihin tikkoihin ruokinnan merkeissä.
Oletan niillä olevan poikaset jossain lähistöllä ja tänään se varmistui. Olin kastelemassa kukkia, kun huomasin liikettä vanhassa lepässä. Näin koirastikan syöttävän poikasta ja naarastikan syöttävän toista. Onkohan niillä niin, että koiras syöttää samaa sukupuolta olevaa ja naaras taasen omaa sukupuoltaan olevaa, mitenhän se lienee.
Onneksi oli kamera puutarhapöydällä, joten onnistuinpa saamaan jotain kuvaa tuosta tärkeästä tapahtumasta.
12. Heinäkuuta.
Aamukahvia juodessa huomaan jäniksen loikkivan pihamaalla. Joka vuosi on jänisemo tehnyt poikasia lähelle pihamaatamme, eikä nytkään tehnyt poikkeusta. Pennut ovat jo kasvaneet aika lailla. Siitäpä sain ajatuksen lähteä katsomaan ulos, josko onnistuisin kuvamaan niitä. Ei ne ole olleet kovinkaan arkoja, joten oletan onnistuvani jotenkuten. Autotallin nurkalla huomaankin aikuisen jäniksen, joka tulee tekemään tuttavuutta tämän kesän pennun kanssa.
Siinä sitä nuuhkitaan puolesta, jos toisestakin ja hypitään ilmaan, riemuako, vain luontaisia tapoja.
Mistäpä sitä jäniksen elämästä oikein tietää, oli niin tai näin, mutta näiden jänisten ansiosta näin haukan puunlatvassa. Tuskinpa muuten olisin sitä sisältä käsin huomannut. Kun käännyin lähteäkseni pois vakoilemasta jänisten touhuja, silmäni sattuivat navetan takana olevan kuusen latvaan. Arvelin ensin olisiko varis, kun toinen varis siinä lenteli ja yritti hätistellä latvuksessa istuvaa. Kameran linssin takaa tajusin sen olevan haukan.
Eipä siinä montaa kuvaa kerennyt ottamaan, kun varis sai ajettua haukan matkoihinsa, joten voi sanoa, että oli tuuria. Enpä ole ennen nähnyt mehiläishaukan istuvan puunlatvassa ja tänään oli sitten se päivä, että tämänkin sain nähdä.
Ajattelin päättää kertomuksen kolmeen jäniksenpoikaan, vaikka siivekkäistähän minun piti kertoa, mutta kun en ole koskaan aiemmin tällaistakaan sattumaa nähnyt. Onneksi nämä jäivät kuviin ja nyt voin tästä kertoa muutamien kuvien kera.
Oli vuosi 2018 ja kesäkuun 28 päivä. Katselimme ikkunasta, kun kolme jäniksenpoikaa leikkii multakasalla. Nurmikon reunalla on noin puolentoista metrin korkea multakasa ja siinä nämä veijarit leikkii. Ajavat toisiaan takaan kavuten kasan laelle, sieltä nurmikolle ja takaisin multakasan päälle. Lieneekö leikki kuka onkaan kukkulan kuningas. Yksi laskettelee rinnettä vatsa edellä, etukäpälät suorassa alas ja kiireellä uudelleen kasan päälle. Toinen heittäytyy kyljelleen ja kieriin mäkeä alas.
Kyllä siinä oli elämän riemua, menoa ja meininkiä ja leikki jatkui vielä nurmikolla takaa-ajona, kunnes nälkä yllätti ja ne päättivät jäädä syömään, lopulta häviten pensaikkoihin.
Leena Meuronen
