Tänä kesänä olen huiputtanut Käärmelahden harjut ja hiekkamontut lähes päivittäin. Voisi kuvitella, että saman polun kiertäminen muuttuisi kuivaksi pakkopullaksi nopeastikin, mutta yllättäen näin ei käynytkään. Kärsimätön sielu löysikin levon siitä, kuinka tutut askelmat antavat ajatuksille mahdollisuuden lähteä vaeltamaan ja jokainen lenkki on ollut henkinen taival milloin minnekin. Lisäksi luonto muuttuu ja on aina erilainen, jokikinen päivä. Tiettyjä lintuja osaa odottaa; osa yllättää niin, että meinaa pyllähtää takamukselleen. Säätilat, kasvit, hyönteiset; kaikki ne luovat joka päivä jotain uuttaa koettavaa.
Hurjat helteet saivat harjutkin huokailemaan kuumuuttaan. Kangasmaan tuoksu helteellä huumaa pään, se suorastaan pökerryttää. Hakkuuaukot eivät tarjoa minkäänlaista suojaa paahteelta, ja hiekka polttaa silmiä. Mutta tähän aavikkomaiseen korvennukseen tuovat helpotuksen harvapuiset harjujen laet, joille likipitäin aina löytyi jostain viileästi hellivä tuulenvire. Silmät pyyhkivät hitaasti autereista horisonttia, sinertäviä mäkiä jossain äärettömän kaukana, tuulen kotia. Lähempänä hehkuvat keltaisina kukkivat pellot, Pieni Ruokovesi kimaltelee kutsuvasti. Leppälintukoiras ääntelee hermostuneesti poikuettaan suojaten, sen värit peilaavat upeasti harjujen punamultaa, männynrunkoja sekä mustasta valkoiseen kirjavia kiviä. Kuinka jokin olento voi kuuluakin maisemaan yhtä kauniisti! Mutta niinhän luonnossa yleensä on. Tunnen itsekin sulautuvani luontoon, en ulkoisesti, vaan mielentilaltani. Olen huomannut, että tällöin luonto tulee lähelle, vaikka paita olisi kirkuvan oranssi. Mieli on juuri sillä rauhallisuuden taajuudella, josta ei pääse huokumaan ympäristöön minkäänlaista uhkaa.
Jossain vaiheessa tietyt paikat pursusivat rastaita. Lintumäki puolestaan lunasti karttanimensä pyypesuellaan, jonka hellyttävät poikaset kasvoivat hurjaa vauhtia. Varpushaukka esiintyi harva se päivä. Pian pesintäajan hiljaisuus vaihtui poikasten ja lopulta nuorten lintujen alituiseen piiskutukseen. Mitä hupia onkaan seurata suurten tali-, sini- ja hömötiaisten sekä pajulintujen nuorukaisten yhteisparvien puuhia. Nuoret ovat vielä niin höppänöitä, etteivät osaa kulkijaakaan vierastaa, vaan tulevat oikein viereen töllöttämään, että mikäs se sinä oikein olet? Kaikkein eniten sydämen sykkyrälle saavat hömötiaisen poikaset, jotka kuin pienet lapset selostavat tauotta kaiken minkä tietävät, eivätkä tunnu edes vetävän henkeä siinä välillä. Monet kerrat olen saanut seisahtua ja hymyillä koko sydämestäni. Ei sen suurempaa viihdettä tarvitsekaan!
Näin heinä-elokuun vaihteessa harjut verhoutuvat kaikkein kauneimpaansa. Kanervikot horsmakruunuineen loimuavat vaalean violetinpunaisina, välissä hohtavat hopeisina kelottuneet kannot, oksankäkkyrät sekä poronjäkälän valkoiset tyynyt. Joskus ohi pyyhkäisee nuolihaukka saalista etsien, joskus ainoita lentäviä olentoja ovat sinisiivet sekä kimalaiset. Kerran istuskeli korppi harjun rinteellä kelon oksalla mahtavan kiiltävänä mustana hahmona, taustallaan äärettömyyteen lipuva maisema sekä vieläkin äärettömämpi sinitaivas. Hetki oli lyhyt, mutta kesti silti ikuisuuden. Yhtä upeasti kuin harjujen välisissä notkoissa kaikuu korpin huuto, kaikuu palokärjen aina yhtä vaikuttava kjiee ja krikrikrikri…
Harjut täällä eivät ole mitään lintukeitaita, ne ovat talousmetsää ja koneiden jyräämiä hiekkamonttuja. Mutta silti oma elämänsä on täälläkin. Sekä mahtavat maisemat. Monesta eri lenkistä, monesta eri kokemuksesta muodostuu lopulta muistojen kudelma, joka painuu arvokkaana mieleen. Jossain toisaalla kaiken (ja paljon enemmän) voi saada kerralla, täällä siihen pieneen ja vaatimattomaan kuluu koko kesä, lukemattomat lenkit ja kilometrit. Mutta tämmöiselle lintuharrastajalle, jolle paikallaan olo on hirvittävän vaikeaa, sopii erinomaisesti lintujen kohtaaminen kulkemalla, tuurin joko osuessa kohdalle – tai sitten ei.
Sanna Hakkarainen
