Oli keskiviikkoilta kesäkuun alkupuoliskolla. Seuraavana aamuna odottaisi lähtö töihin, mutta uni ei vain tullut silmään. Olin koko pitkän talven haaveillut yölaulajaretkestä, ja nyt tyyni kesäyö kummitteli mielessäni. Miksi ihmeessä pyörisin ja hikoilisin koko pitkän yön sängyssä, kun voin aivan yhtä hyvin hypätä pyörän selkään ja karauttaa kesäyöhön! Kello oli puolen yhden hujakoilla, kun polkaisin itseni liikkeelle pihasta (kuvat ovat muutamaa päivää myöhemmin tehdyltä lenkiltä). Tavoitteena oli kitkuttaa Väänälänrannantie-Koivusaarentie-vt 77 lenkki, joka on lopun valtatieosuutta lukuun ottamatta todella kaunista, kumpuilevaa ja vehreää maaseutua. Viileä ilma pyyhki poskiani ja kahden viitakerttusen laulanta vastaanotti minut heti Käärmelahden koululla. Polkiessa tuuli suhisi korvissa, mutta muutoin tyyni yö sopi mainiosti äänten kuunteluun. Laulurastaat hallitsivat öistä äänimaisemaa, kuovit, töyhtöhyypät ja lokit lepäilivät pelloilla. Huumaannuin kesäyön pehmeästä hämärästä, herkästä valosta, ihmisten täydellisestä puuttumisesta ja siitä, kuinka koko maailma ympärilläni tuoksui haudutetulta saunavastalta. Ohi vilistivät vanhat ladot, riihet ja aitat, tekijöittensä kättenjäljet, jotka ovat säilyneet jo pitempään kuin moni tänä päivänä rakentamamme rakennus tulee koskaan säilymään. Maailma oli kaunis, pursusin energiaa.
Tarkoituksena oli löytää ainakin yksi sirkkalintu. Väänälänrannan peltoaukeaa polkiessani edestäni alkoi kuulua yhtäkkiä siritystä. Lähestyessäni ääni voimistui ja voimistui ja kohdalle tultaessa tuntui surina suorastaan korvia huumaavalta. Pensassirkkalinnun väsymätön siritys kuului ojan olemattoman pienestä pajupuskasta, mutten silti saanut silmiini itse lintua. Olinhan höyrypäänä lähtiessäni unohtanut niin kiikarit kuin kameran. Silti jatkoin tyytyväisenä matkaani, sillä retken tavoite oli täytetty jo alkumatkasta. Mutta paras oli vielä tulossa…
Särkijärven kohdalla näin, kuinka jokin pöllö vilahti nopeasti sivulta ohitseni, kadoten kumpareen taakse. Pysähdyin metsien ja pihapiirien ympäröimän pikkupellon viereen, kun yhtäkkiä näin heinikon yllä liihottelevan, toisen suopöllön. Ääneti se liiteli halki vehreyden, yli valkoisten koiranputkien, läpi usvalauttojen, pehmeässä hämyssä, pehmeine siipineen. Välillä se katsoi minua silmissään uteliaisuus, vaiko sittenkin välinpitämättömyys? Toisinaan se liihotteli läheltä ohitseni jatkaen yöpalan etsiskelyä tien toiselta puolelta. Kaikesta huokui linnun itsevarmuus, olen tämän yön herra, sinä ihminen pelkkä vieras. Mutta saat olla siinä, en välitä sinusta. Minä katselin lintua kuin haltijaa, upoten pohjolan kesäyöhön, hetkeen, jossa yö ja päivä sulautuvat yhdeksi. Tällaista kokeakseen on vain lähdettävä. Sängyssä hikoilun sijaan, lähde, ja koe jotain ainutlaatuista, jotain odottamatonta. Sillä hetkellä koin olevani maailman rikkain ihminen.
Loppulenkin poljin hymy huulilla, täynnä voimaa, valtavaa vauhtia. Muutama tunti sängyssä ja töihin. Kokemus antoi virtaa siinä määrin, että kun viikonloppu koitti, piti lähteä uudestaan kierrokselle!
Kello oli yksitoista lauantai-iltana, kun lähdin jälleen intoa puhkuen matkaan. Tällä kertaa otin myös kameran mukaan. Ensimmäinen suopöllö lenteli jo Käärmelahden pelloilla, en tosin ehtinyt saada kuvaa rastaiden hätistämästä liihottelijasta. Rastaiden ja pikkulintujen varoittelu toimi erittäin hyvänä petohälyttimenä, sillä vain hetkeä myöhemmin havaitsin kuusen latvaan laskeutuvan tuulihaukan jälleen lintujen varoittelun ansiosta.
Vain muutamassa päivässä luonnossa oli tapahtunut paljon. Nyt puutarhuri sisälläni sai herkkua aistien täydeltä, kun keuhkot ja sielu täyttyivät kukkivien pihlajien ja syreenien tuoksuista. Jostain häivähti kielo, ja pientareita reunustavat koiranputket tuoksuivat koko matkan. Hajuaisti edellä elävälle olennolle kesäyö on kuin paratiisi. Hämärässä aistit heräävät, ja kesäyön kostea, lempeänä seisova ilma suorastaan tihkuu kukkia ja kohisten kasvavaa vihreyttä.
Väänälänrannassa pensassirkkalintu oli edelleen äänessä, ja nyt löysin sen myös kameran etsimeen. Samalla sain linnulle pykälää korkeamman pesimävarmuusindeksin, olivathan nämä samalla atlasretkiä ja tavoitteena kasvattaa Koivusaaren ruudun selvitysastetta (joka sitten nousikin välttävästä tyydyttävään).
Jatkoin matkaa, välillä kuului lehtokerttu, välillä mustapääkerttu, pensaskerttu, mustarastas, punarintoja, viitakerttusia, laulurastaita… Suurten toiveiden kera pysähdyin suopöllöpaikalle, mutta yhtään liihottelijaa ei näkynyt. Jatkoin matkaa, sillä meinasin tällä kertaa pyöräillä saman lenkin edestakaisin, ja jäädä vasta tulomatkalla passiin. Kesäyön valo ja värimaailma oli niin kaunis, että tiesin jo valmiiksi, ettei näiden retkien jälkeen tulisi päivä tuntumaan enää miltään. Liian kirkas, kuiva, meluisa ja ankara. Ei tilaa aisteille, ei hengittämiselle, ei tuntemiselle.
Tulomatkalla pysähdyin pöllöpaikalle, laskeuduin hiljaa pyörän selästä, mutta pyörän tukijalka rämähti ikävästi. Suopöllö lehahti viereistä puusta pakoon. Voihan nenä! Seisoin puoli tuntia odottamassa lintua, mutta turhaan. Kylmyys hiipi varpaiden ja sormien kautta koko kroppaan ja aloin täristä. Lämmintä ei ollut kuin viitisen astetta, ja pyöräilyn vuoksi vaatetta seisoskeluun oli aivan liian vähän. Oli pakko jatkaa matkaa kroppa kylmästä kankeana. Monnissa kuulin yllättäen toisen pensassirkkalinnun sirityksen. Ilolla kuuntelin sitä hetken ihaillen samalla lammelta pelloille hiipivää usvaa.
Muista eläimistä reitille osui runsaasti rusakoita, liekö seassa joku jäniskin. Yhtäkkiä alkoi matkan surullinen osuus. Ensin tiellä makasi rusakon tuore raato, eihän sitä ollut ollut vielä toiseen suuntaan polkiessani. Loput pesueesta hyppivät jokseenkin hämmentyneen oloisena lähettyvillä, yksi lähti lönkyttelemään pakoon aivan raadon vierestä. Arkiyönä ohitseni ei ollut ajanut yhden yhtä autoa, mutta nyt viikonloppuna nelipyöräisiä oli kulkenut muutamia, ja vauhdilla. Jokin niistä oli koitunut tämän eläimen kohtaloksi. Vain 100-200 metriä poljettuani vastaan tuli toinen surullinen näky. Tien reunassa makasi harmaapäätikkakoiraan raato. Kylmässä yössä se hehkui edelleen lämpöä, mutta elämä linnusta oli jo sammunut. Keräsin muutaman niittykukan ja asettelin ne linnun vierelle, pysähdyin hetkeksi. Jatkoin syvissä aatteissa matkaani kun hetkeä myöhemmin edessäni makasi tuore räkättirastaan raato. Olivatko nämä kaikki jääneet yhden ainoan auton alle? Kuinka moni eläin menettää joka ikinen yö henkensä autojen osumiin? Ihmisten on pakko kulkea autolla ja yllättäen sattuvia osumia on mahdotonta välttää, mutta silti näidenkin eläinten kuolemat tuntuivat täysin turhilta. Hiljalleen vaaleneva aamutaivas ei valaissut mieltäni, olisin halunnut palata takaisin siihen hetkeen, kun yön syli oli vielä lempeä ja rusakon, tikan ja rastaan sydämet sykkivät. Nyt koitti kuitenkin kirkas päivä, yö jäi taakse, ja maailma oli täynnä ruokittavia suita, luonnossa ja kotona.
Sanna Hakkarainen
