Sieltä se jälleen tuli. Kesä. Vähälumisen ja niin hirvittävän pitkäpiimäisen talven jälkeen. Kevätmuuttokin tuli ja meni, mitä jäi muistoihin? Merikotkia ainakin, Mustavirran valtiaiden kevätkokoontuminen. Kuningaskalastaja jäi näkemättä. Ja arosuohaukat. Miksi mieleen pulpahtavat juuri ne, jotka jäivät näkemättä? Pessimisti ei pety… Vaan pettyypä kuitenkin. Mutta ei huolta, sillä kyseiset havainnot vain siirtyvät tulevaisuuteen, ilahduttamaan meitä sitten jonain toisena päivänä. Ehkä ilo on silloin kaksinkertainen!
Nyt on kuitenkin Suomen luonto jälleen parhaimmillaan. Jopa hohtavien hankien veroista kauneutta on se tuoksuva elämänvihreä, joka puhkeaa kaikkialle kuin yhdessä yössä. Pihamaa, koivut… Tuomet, joiden kukkien tuoksu huumaa ja humalluttaa. Mikä parasta, myös luonto riemuitsee. Kaikkialta soi aamuin illoin, päivin ja öin lintumaailman iloinen suvivirsi täynnä toinen toistaan taidokkaampia laulumestareita. Iloa tuovat myös ne vähemmän taidokkaat, mutta aivan yhtä olennaiset kesäntuojat.
Monet aamupäivän vaunulenkit suuntautuvat läheiselle ”autiotalolle”, jonka pihapiirin ikivanhat, harmaantuneet hirsirakennukset tuovat esteettisen kokemuksen jo itsessään (videon rakennus ei paras esimerkki). Myös vanhoiksi ehättäneet koivut ja lehtikuusi nousevat hallitsemaan ympäristöään luoden paikalle hiljaista, jylhää arvokkuutta. Siellä säveliään pudottelee tiltaltti, suruhuilullaan viheltelee pajulintu ja hyväntuulisena rallattelee lehtokerttu. Luonnossa mollit ja duurit ovat yhtä suloisesti sekaisin kuin ihmiselämässäkin. Oopperassa lisänä ovat peippo, kevään toista kierrosta kiskova mustarastas sekä Valkeisella puhalteleva kaulushaikara.
Tiira paljasti, että Kuopiossa Savisaaressa puuhastelee jälleen satakieli. Yöretkille ei tämä kokoonpano vielä taivu, mutta aamulla startattiin kuitenkin nuorimmaista myöten ja ehätettiin Savisaareen peräti ennen aamukahdeksaa. Tuomet nuokkuivat valkoisten kukkahuntujensa alla ja tuoksu oli pökerryttävän upea. Lehtokerttuja tuntui riittävän vähintäänkin joka toiseen tuomeen laulamaan, puut suorastaan soivat. Sitten aivan yllättäen tupsahti sarja, jonka esittäjästä ei ollut epäilystäkään. Suuntasimme likemmäs ja kuulostelimme satakielen alkulämmittelyä. Paikallinen puhelias palstaviljelijä lyöttäytyi seuraamme, ja jo valmiiksi möhlitty äänitys sekä orastava lintuelämys päättyivät siihen, mutta siellä missä on ihmisiä – noh, on ihmisiä. On täysi oikeus ollakin. Aina voi yrittää uudestaan, viimeistään ensi vuonna. Aivan yhtä tärkeää on päästä vaihtamaan kokemuksia toisen luonnosta iloa ammentavan kanssa. Sitä paitsi pääsimme kuulemaan satakielen, se oli tärkeintä! Poistuessamme mieleen nousi surullinen uhkakuva tulevaisuudesta, sillä muun Savilahden alueen lisäksi myös Savisaari on kaavoitettu, paikalle on nousemassa mm. kerrostaloja. Kun olin juuri saanut ihastella noita laulavia tuomia ja niiden kätkemiä salaisuuksia, muuttui iloni ahdistukseksi. Näinkö väistää betonia ja asfalttia jälleen tämäkin elämänkeidas?
Palattiin arkeen ja rattaat suuntautuivat kohti Käärmelahden koulua. Viime vuonna pusikoissa lauloi viitakerttunen vielä aamupäivästäkin, olisiko sama mattimyöhänen jälleen palannut? Kun saavuimme koulun kohdalle, kajahti tien toiselta puolelta matalasta vesakosta mitä mielikuvituksellisinta sekasotkua, seassa kiikkujen kitinää, pääskyjen kirkunoita, rastaiden rätinää ja sitten tuo tuttu putoava ”hi-de-li-lyy”, joka paljasti tykittäjän viitakerttuseksi. Kiitos perheystävällisestä ajankohdasta, lintunen! Aluksi en muistanut edes äänittää, nautiskelin vain. Sitten yritin metsästää lintua kameralla, vaan turkasen vaikeaa se oli. Ehdin kuunnella sitä parisenkymmentä minuuttia ennen kuin sain linnun etsimeeni. Lopulta jatkoimme matkaa eteenpäin, kun yhtäkkiä läheisen ojanvarren tuomesta pulpahti lehtokertun sävelmä. Äänitys jäi sikseen, kun lintu olikin yllättäen näkyvillä ja käsi hakeutui kameralle. Upeasti se esiintyi, kuin tarkoituksella. Lopulta ohiajava rekka pöläytti musisoijan tiehensä. Paluumatkalla pysähdyimme jälleen kuuntelemaan viitakerttusen ihmeitä. Loputon oli sen tarmo ja sävelten virta, loppua ei kuulunut. Oli aika lähteä ja hyräillä: Jo joutui armas aika ja suvi suloinen — Taas linnut laulujansa visertää kauniisti…
Sanna Hakkarainen
