2.6.2022
Ajattelin kertoa tässä blogissa retkiltäni linnuista, joita en ollut ennen nähnyt ja vähän muutakin. Eipä ole edes tullut mieleeni niiden olemassaoloakaan, mutta kun tuota tiiraa selailee, huomaa paljon muitakin lintulajeja, kuin nuo tavanomaiset lenteleväiset, joten pitäisiköhän lopettaa tiiran katsominen ja mennä vain ja katsoa mitä retki tuo tullessaan. Siinäpä pulma.
On se ihme juttu, kun tuo lintuharrastus saa ihmisen kiedottua niin itseensä, että on lähdettävä tienpäälle ja toivottava, että kenties näkisi jotain sellaista, mitä ei ole ennen nähnytkään. Näin taasen kävi, kun silmäilin tiiraa, josta huomasin Väätäisen Juhan nähneen pensassirkkalinnun Majalahdessa. Sinnehän ei ollut meiltä kuin noin kahdeksan kilometriä, joten Majalahti kutsuu.
Tämäkin lintu on uusi tuttavuus, jota en ollut nähnyt, siksi mielenkiinto heräsi ja se jännitys, jos yleensäkään näet sen ja saatko muistoksi otettua kuvan.
Saavumme kyseiselle paikalle illalla siinä puoli kahdeksan maissa. Lieneeköhän liian aikaista. Eipä tarvinnut kovinkaan odotella, kun läheltä alkaa kuulumaan sirittävää linnun laulua. Erilaista, joten voisiko olla kyseinen lintu. Eipä tullut ajateltua etukäteen, että olisin kuunnellut kyseisen linnun laulua ja katsellut kuvaa, miltä lintu näyttää, joten on toimittava ns. sokkona.
Lähelle autoa pyrähtää pikkulintu, jääden pusikkoon. Veisaa kurkkusuorana luritustaan, väliin vilkaisten meitä, ollen hiljaa, kunnes taasen lurauttaa laulun pätkän ja lähtee.
Kiirettä piti, että sai napattua edes jonkinlaisen kuvan, kun lintu jo näytti pyrstöpuoltaan kadoten toiseen pensaikkoon.
Lähdemme palaamaan kotia kohden Väätäälänkylän kautta. Juha oli kuullut siellä ”yölaulajan”, eli satakielen. Me tuskin kuulemme sen laulavan, sillä on liian aikainen kyseisen linnun lirkutella. Eikäpä sitten kuultukaan, joten päätämme palailla jonain iltana takaisin.
4.6.2022
Tänään on se ilta, kun mennään kuuntelemaan satakieltä. Toinen juttu taasen on, kuulemmeko sen laulavan. Lähdemme ajelemaan lähemmäs ilta puoliyhtätoista.
Vellijärvelle kuvastuu laskevan auringon säteet, joten pitihän siitä ottaa kuva ja matka jatkuu noin kahdeksansataa metriä eteenpäin kuullulle satakielen laulupaikalle Ylä-Siikajärven puolella. Auto parkkiin linja-autopysäkille, ikkunat auki ja kuuntelemaan. Siinä sitä istutaan autossa ja rupeaa pikkuhiljaa toivo menemään, kunnes viidennen päivän puolella puoli yhden aikaan aamuyöllä lintu alkaa laulamaan.
On aivan tyyni järvenpinta ja lintu laulaa niin komeasti lähipusikossa. Miten kirkkaasti kuuluu sen viserrys. Näemme linnun lentävän tuomipensaikkoon, mutta kuvaa siitä ei saada. Se piiloutuu niin hyvin. Laulu jatkuu, joten nauhoitetaan se. Enpä ollut satakielen laulua ennen päässyt kuulemaan ja nyt se onnistui.
13.6.2022
Etteikö vain osunut silmiini tiirasta luhtakerttunen, jonka Juha oli löytänyt. Kehveli sentään, taas lintu, jota en tiennyt olevankaan niin kaitanäköinen lintuharrastaja olen, että vain ne tutuimmat linnut ovat mielessä. Pitänee ruveta avartamaan katsantoa, tai lopettaa tiiran tuijottaminen.
Illalla lähdemme ajelemaan Säyneisiin ja sieltä Hankamäentietä Juankosken suuntaan kohti Topilanmäentielle, jonne matkaa kertyy meiltä linnuntietä noin kaksikymmentä kilometriä. Perillä ollaan puolikymmenen aikoihin. Auto on paras paikka pysyä näkymättömissä linnuilta, joten ikkunat auki ja kuulolle. Eikä mene kauaa, kun kyseinen lintu kuullaan ja nähdään. Kuvasta tulee huono, sillä ei tämäkään lintu halua tulla esille nenän eteen, vaan pysyy visusti pusikon suojissa, etäällä meistä.
Pää-asia, että se nähtiin ja kuultiin. Voiko sitä enempää toivoa, no toisaalta voi. esim. saada kunnon kuva linnusta, vaan pitää tyytyä siihen, mitä luonto milloinkin suostuu antamaan.
1.7.2022
Tiira sen kertoo. Markku Ukkonen on käynyt Rautavaaran maisemissa ja löytänyt sinipyrstön sellaiselta paikalta, jota voisimme mekin käydä vilkaisemassa. Viime vuonna kuulimme sinipyrstön laulavan, muttemme yrityksistä huolimatta nähneet sitä, vaan jospa tänään onnistaisi.
Lähdetään aikaisin aamuilla ajelemaan kohti Rautavaaraa. Rautavaaran kylältä käännytään Nurmeksentielle ja jatketaan sitä pitkin noin reilu yksitoista kilometriä kääntyen Pirttisuontielle.
Pirttisuontie on kapea, mutta sitäkin kautta pääsee Tiilikansuolle, Valtimontielle. Jatketaan matkaa ja noin puolesta välistä Pirttisuontietä käännymme metsäautotielle ja pitää vain toivoa, että ei ole suurempia kiviä vastassa.
Hyvin pääsimme tien päähän asti vähän ennen aamu kuutta. Auto parkkiin tien reunaan ja ulos. Huomaan tienvierellä kuivuneita kepin pätkiä, jotka sojottavat terävinä maasta. Olleet aikoinaan nuoria puita, jotka on katkaistu siistittäessä tienpiennarta. Yritän olla varovainen, etten vain kompastu niihin ja silloin; kenkä tarttuu johonkin keppiin ja minä turvalleni ojaan. Kaikki tapahtuu, kuin hidastetussa filmissä. Kamera kädessä, maan vetovoima vetää kohti ojan pohjaa. Taitaa käydä huonosti. Yritän saada vielä tasapainosta kiinni, mutta turhaan. Noin puolen metrin korkeudelta lentää kamera kaaressa kädestäni tielle, minun matkani jatkuu, kunnes ojanpohja on saavutettu.
Hiljaisuus. Käännyn pikkuhiljaa selälleni ja kuulostelen, onko kaikki kohdallaan. Tuntuu olevan. Huokaisen hiljaa, onneksi ei lähtenyt olkapää, eikä polvi sijoiltaan ja mistään ei vuoda verta.
Siskoni kysyy; sattuiko. Vastaan; ei onneksi minulle, miten lie kameralle. Sitten hän sanoo, no sitten uskaltaa nauraa ja nauraa kans. Jatkaa, et voi uskoa miltä näytti tuo sinun lentosi.
Pikkupiru menee minuun ja vastaan. Ei varmaan sen kummemmalta, kuin sinun kolmekymmentävuotta sitten tapahtunut sukellus.
Hän laski suksilla jyrkähköltä rinteeltä koskemattomaan lumeen avohakkuualueella.
Ei uskonut varoituksia, kun huutelimme mäen alta, laske varovasti. Hanki kantaa, mutta rinteen alaosassa on pehmeää. Vastasi vain, kyllä minä osaan ja osasi, kun valtava lumimassa pöllähti mäen alla ja hangen päällä ei näkynyt enää laskijaa, ainoastaan lunta. Säikähdin niin valtavasti.
Hakkuualueella kaatuessa voi sattua ja tosi pahasti. Sitten pikkuhiljaa rupesi lumi pöllyämään ja sisko kömpimään lumen alta.
Oli minun ensimmäinen kysymys, sattuiko. Ei kuuluu sattunut, joten uskallan nauraa, eikä naurusta meinaa tulla loppua. Melkeinpä samoilla sanoilla sanoin silloin hänelle, että et voi uskoa miltä tuo sinun lentosi näytti. Se koominen näky jäi silmänverkkokalvolle ja muistiin. Nyt hän vastaa minulle naurun lomassa, olemme tasoissa.
Kömmin etsimään kameraa ja kuulen samalla, kun sinipyrstö laulaa. Pikainen tarkastus ja mikä onni, sekä putki, että kamera ovat kunnossa, joten suuntaamme metsään kohti laulun ääntä.
Siellä se istuu puun latvassa ja laulaa. Tuntuu jotenkin oudolta, että kyseinen lintu kuuluu rastaslajeihin, sillä eihän se minusta muistuta rastasta, vaan niin se vain kirja väittää. Aurinko on nousemassa, joten katsotaan mitä kuvista tulee.
Ajelemme vielä tiilikansuon kautta Tappojoelle ja sieltä Kankaisentielle, jospa vielä näkisi muitakin lintuja.
Pysähdytään Sieravaaran laelle kahveille. Kahvittelun lomassa huomaan puunoksilla isolepinkäisiä, kaksi aikuista ja kolme poikasta. Nousen autosta tarkoituksena ottaa kuvia ja tajuan, miten selkä on jäykkä ja hieman kipeä. Rupeaa pikkuhiljaa kaatumisen seuraukset tuntumaan. Matka jatkuu ja matkanvarrella nähdään harmaasieppoja. Kaksi aikuista ja kolme poikasta lentelee puun oksilla. Kotona paljastuu raajoista suuret mustelmat. Onneksi pääsin näinkin vähällä, joten kyllä noilla lintujen tiirailulla väliin voi olla joitakin seuraamuksia ja nähdä muutakin kuin lintuja, kuten ojan pohjaa melko läheltä.
4.7.2022
Selailen taasen ”missä lintu, mikä lintu nettiä”, eli tiiraa ja eiköpä vain ole siellä täällä nähty sarvipöllöjä. Minulle tämäkin on uusi ja tuntematon laji.
Tarkoituksena on joku päivä käydä asioilla Kuopiossa, joten miksipä ei, jospa samalla kävisi Väinölänniemellä katsahtamassa näkyykö kyseistä lintulajia, koska sielläkin pöllö poikineen oli nähty.
Neljäntenä päivänä lähdemme ajelemaan kohti Kuopiota. Kun pakolliset asiat on saatu hoidettua, niin ajelemme Väinölänniemelle ja siellä kohti kasinon rakennusta. Auto parkkiin siihen nurkille ja me reippaasti kohti paikkaa, jossa pöllöt kenties olisivat. Kello raksuttaa jo iltaa puolta kymmentä, mutta on edelleen lämmin. Aurinko lämmittelee mukavasti selkää, vaikka alkaakin jo painumaan horisonttia kohden.
Eipä siinä tarvinnut kauas kävellä, kun polulla rupeaa näkymään ihmisiä tiirailemassa korkeuksiin, väliin puhellen toisilleen.
Pöllöjen katsojia varmaankin, joten se helpottaakin meitä. Ei tarvitse lähteä etsimään, kun avuliaat kanssakatselijat opastavat meitä, näyttäen missä ne pöllöt oikein luuraavat. Tahtoo vain olla puun oksia ja lehtiä edessä, mutta lopulta silmät ne huomaavat ja uusi laji on nyt sitten nähty.
Niitä on useampi, kaikkiaan näkyy neljä. Lieneekö kolme poikasta, vai neljä, vai voiko olla yksi emälintu. Kun taidot eivät riitä, niin minun on parempi olla arvuuttelematta ja oltava vain tyytyväinen, että ne tuli nähtyä.
6.7.2022
Kerron vielä yhdestä linnusta, joka on uusi tuttavuus minulle.
Tänään ajatellaan käydä ensin kiertämässä Sotinpuron alueen pääteillä. Jospa siellä nähtäisiin kesäasuinen riekko.
Sotinpuron alueen tiellä voi ajaa, jos siellä ei ole armeijalla maastoharjoituksia, jolloin puomit estävät kauttakulun. Harjoituksista löytyy tienvarrella ilmoitukset aikatauluineen, sen lisäksi niitä voi käydä katsomassa heidän sivuiltaan netistä.
Sotinpuron jälkeen on tarkoitus kierrellä Rautavaaran saloilla ja mennä sinne, minne nenä nyt sitten näyttääkään.
Sotinpuorontie lähtee Nurmeksen puolelta tieltä 75 ja kiertelee Rautavaaran puolelle.
Paljon nähdään lintuja matkan varrella, kuten muutama mainitakseni, eli vikloja, haarapääskyjä, metsäkirvisiä, västäräkkejä, leppälintuja, pensastaskuja, kulorastas, lehtokerttuja, tiltaltteja, pajulintuja, pajusirkkuja, jne. Riekkoja vain ei näkynyt missään. Yllätyshän se varmaan olisi ollutkin, ovat muutenkin niin vaikeita havaita maastossa, jos eivät auton edestä lentoon lähde.
Yllätys koetaan Rautavaaran puolella Tiitilänmäellä. Tämä yllätys pitikin sitten varmistaa asiantuntijoilta, koska minulle tämäkin laji oli vieras. Lähettelen postia Hartikaisen Pertille ja Väätäisen Juhalle ja he vastailivatkin melkeinpä saman tien kertoen linnun olevan pikkusirkun.
Kerropa hieman, miten oli ihan hilkulla, ettei sitä oltaisiin nähty lainkaan. Onneksi pysähdyimme tien varteen katselemaan suurta aukko aluetta ja näkyisikö siellä lentelevän ketään. Nuori puusto kasvaa aukiolla ja toisella puolen tietä näkyy vielä paljon alusheinää ja siellä täällä pensaikkoa kasvavaa aluetta. Joskus tälle alueelle kasvaa hieno metsä. Nyt varmaankin on linnuilla hyvä hyppiä pusikoissa ja heinien varsilla, joissa löytynee kaikennäköistä syötävää, kun puusto ei ole vielä kasvanut.
Äkkiä, melkeinpä auton viereen lentää pikkulintu napaten jonkin ötökän koivupuskan oksalta. Onneksi oli kamera käsissä, sillä lintu hävisi saman tien hypäten pusikon juureen ja kadoten. Eikä se enää tullut näytille, joten voi vain sanoa, että olihan tuuria matkassa, kun selviää myöhemmin mikä lintu oli kyseessä.
Kannattipa jäädä joksikin aikaa paikoilleen, vaikka monesti olemme kyseisen paikan pysähtymättä ohi ajaneet. Mikä lienee nyt sai meidät siihen pysähtymään ja jäämään katselemaan. Se jäänee arvoitukseksi.
Kylläpä noilla ”metsäreissuillakin” on mukava käydä. Jättää kiire taakseen ja ajella hiljaa kapeita teitä. Pysähtyä sinne tänne, katsella ja kuunnella. Kaiken kruunaavat korkeat mäet ja niiltä näkyvät maisemat. Niillä on mukava viettää kahvitakoja ja kenties samalla nähdä haukan kaartelevan, tai muiden lintusten liikehdintää pusikoissa, kun ne etsivät syötävää, tai mitä ne sitten sieltä hakevatkaan. Tähän ajattelin tämän kertomukseni tällä kertaa päätellä.
Leena Meuronen
