Mikä sinusta on vuodenkierron sykähdyttävin hetki? Onko se keskikesän valoisat yöt? Onko syksyn ruska, talviyön revontulet, kevään ensimmäiset lämpimät auringonsäteet? Minulle hienoin hetki on aina ollut se, kun ensilumi sataa kasvoille. Se hetki, kun syksyn jäänteet peittyvät kimalteleviin kuurankukkiin, hentoon lumihuntuun. Kuihtuneet kasvit muuttuvat säkenöiviksi kruunuiksi, koivut lumipilviksi. Jo marraskuun alussa saapuivat likipitäin paukkupakkaset, yhdessä yössä Käärmelahdenkin laineet jäätyivät kiiltäväksi peiliksi. Ihmismieli voi syntyä uudestaan keväällä, mutta voi se syntyä uudelleen syksylläkin. Juuri silloin, kun mustasta tulee jälleen valkoista, kun yön sysipimeys vaihtuu kuutamossa hohtavaksi maisemaksi.
Talvenkynnys merkitsee jälleen lintujen ruokinnan aloittamista. Heti automaattien virityksen ja täytön jälkeen paikalle lennähtivät ensimmäiset innokkaat tali-, sini- sekä ilahduttavasti myös hömötiaiset. Olipa seassa töyhtötinttikin tukka pystyssä. Sitten täytyi hieraista silmiä. Valkoinen vatsa, sininen selkä, puunrunkoa ylös alas… Pähkinänakkeli! Eipä ollut vastaavaa sattunut aiemmin kohdalle, ja nyt sellainen pyöri omassa pihassa. Valtavan kesykin se oli, päästi noin parinkymmenen senttimetrin päähän katselemaan, lensi välillä melkein naamaan. Viihdyttävää seurattavaa varsinkin, kun se tohinoissaan jemmasi siemeniä ja pähkinöitä kuusenrakoihin, ja perässä tulivat tintit ja närhet kätköjä tyhjentämässä. Melkein sääliksi kävi…
Sitten pihaan tupsahti mustapääkerttu. Yli kymmenen asteen pakkaset saivat onnettoman kesälinnun pörhistämään itsensä palloksi ja hakemaan lämpöä ikkunalaudoilta ja kellarinkupeesta. Kylmään sopeutuneet tintit katselivat onnetonta kuin ivaillen. Vaan jämäkästipä sylviakin omaa seinustaansa pähkinämaatista puolusti, ei siihen edes itseriittoinen sinitintti päässyt apajille. Jokaisen pakkasyön jälkeen huoletti, joko makaa kerttu jossain seinustalla koivet pystyssä, mutta sepä selvisikin pakkasista leudoille keleille ja alkoi jälleen käyttäytyä elävän olennon lailla.
5.11. koitti satumaisen kaunis päivä. Oli kuin helmikuuta parhaimmillaan, aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, napakka pakkanen narskutti lunta kengän alla, mahtava kuura peitti kaiken kimallukseensa ja pellot olivat valkoisen vaipan peitossa. Nyt kun pääsisi retkelle… Pääseehän sitä, kun lähtee! Vanhempani tulivat kyläilemään, pakkasimme äitini kanssa vauvan lämpimästi vaunuihin, lähdimme kävelylle ja siksi aikaa isäni jäi pihaan virittelemään nuotiota. Kun palasimme lenkiltä, paistoimme nuotiolla ruisleivät ja makkarat ja joimme Mehukattia… Savu tuoksui, aurinko hohti lumisessa maisemassa, lintuja vilisti ruokinnalla ja eväät maistuivat paremmilta kuin mikään sisällä koskaan syöty. Pääsin jälleen elämään uudestaan lapsuuden keväisiä hiihtoretkiä Rautavaaran salomailla, samat tuoksut, maut, auringon kylmä lämpö poskilla. Äidin ja isän lempeä puhe. Ensikertaa oman lapsen tuhina vaunuissa. Saatko sinäkin lapseni nämä samat muistot itsellesi, nostavatko samat tuoksut ja maut sinullekin vuosikymmenien päästä kaihonkyyneleen silmäkulmaan? Toivon, että voin jakaa lapselleni perintönä rakkauden luontoa kohtaan samalla tavalla, kuin olen sen itse vanhemmiltani saanut. Tällöin jopa omassa pihassa tehty ”luontoretki” voi olla koko pitkän syksyn kohokohta.
Seuraavana päivänä katselin jälleen vauva sylissä ikkunasta lintuja, kertoillen hänellekin mitä siellä näkyy. Enpä ollut uskoa silmiäni, kun nurmikolle lehahti ruskea hömö, lapintiainen! Nauroin ääneen, ei voi olla totta! Samaan aikaan pihalla nakkeli, lapintiainen ja mustapääkerttu. Pihalla, jossa aiempina talvina on saatu nauttia pelkästään tali- ja sinitiaisista. Erityisen huvittavaa oli, että edeltävänä talvena lappilainen viipyi enoni pihalla Rautavaaralla, liekö tämä ollut sama yksilö ajatellen, että säästetään raukkojen bensaa… Omakin piha voi todella yllättää, ja muuttua suorastaan erinomaiseksi linturetkikohteeksi! Kamera on saanut jälleen laulaa, ja perheen nuorin jäsen saanut havisvihkoonsa kovia pinnoja… Pihabongausta ei kannata kenenkään ylenkatsoa, tiedä mitä eteen tupsahtaa!
Sanna Hakkarainen
