Jälleen haihtuu talven hiljaisuus, jälleen täyttää laulu maailman laji kerrallaan. Ei toki ole luonto ollut kuollut talvellakaan, vaan täynnä piileksivää, uinuvaa elämää. Keväällä se kuitenkin herää ja syttyy äänten, tuoksujen ja liikkeen kautta uuteen aamuun. Linnut tuovat viestin, on aika nousta ja kukoistaa!

Aamulla uninen sielu pakkaa lapsen ja kameran rattaisiin ja astelee ulos. Jälleen on yhdessä yössä saanut lintukuoro uusia jäseniä. Ne ovat saapuneet jostain kaukaa, tulleet antamaan kevään sinfoniaan oman, olennaisen osansa. Jos yksikin näistä instrumenteista katoaisi, ei orkesteri olisi enää ennallaan. Vierailevia artisteja voi toki ilmaantua antamaan oman eksoottisen mausteensa milloin vain, tervetuloa teillekin!

Mitä itse asiassa on musiikki? Onko linnunlaulu musiikkia? Musiikki on ihmisen luoma käsite, jossa erilaisista peräkkäin olevista äänistä muodostuu kokonaisuus. Me määrittelemme, mikä kuulostaa musiikilta. Mutta onko musiikki aina soitettua tai laulettua? Monelle luonnonystävälle on itsestäänselvää, että luonto on täynnä musiikkia, varsinkin keväällä. Linnuille itselleen laulu on kuitenkin viestintää. On meidän onnemme, että ne viestivät niin lukemattomilla äänillä, ja että oma lajimme kykenee ne esteettisesti kokemaan.

Lisäksi musiikkiin liittyvät muistot. Muistot luovat ääniin, aivan kuten tuoksuihinkin, oman lämpimän, herkän, elämyksellisen ulottuvuutensa. On olemassa kaunista linnunlaulua, mutta myös merkityksellistä. Silloin on kyse jostain henkilökohtaisesta. Tänä aamuna pääsin jälleen kulkemaan halki muistojentäyteisen, kauniin konsertin.

Tämänkertainen lenkki kulkee halki metsäisen asuinalueen. Peipot raikuvat duurissa sitä iloista sävelmää, joka on tuttu ja rakas jo kaukaa lapsuudesta. Mieleen palaavat keväiset leikit jääkylmissä puroissa, silloinkin peipot iloitsivat taustalla. Se sama elämänriemu oli yhteistä meille kaikille siinä hetkessä, sen puron äärellä. Punakylkirastaiden laulut tuovat puolestaan mieleen anivarhaiset työmatkapyöräilyt halki vanhojen kuusikoiden. Myös tuolloin aamuinen sinfonia elvytti puolikuolleen työläisen jälleen elävien kirjoihin.

Asuinalueen jälkeen helisee punarinta. Peippojen rytmikkääseen rallatukseen ja punakylkirastaiden viheltelyyn ja tirskuntaan se tuo oman taianomaisen, herkän, keijumaisen nuotin. Siihen kuoroon yhtyy myös mustarastaan surumielinen, silti ilonsäikeitä hivelevä huilu. Vielä heläyttää jostain sinitiainen laulunsa, jossa soivat vettä tippuvat jääpuikot.

Yllättäen selän takaa hihkaisee palokärki, joka lehahtaa lehtikuusen rungolle rummuttamaan. Näin se lisää konserttiin jotain ryhdikästä, reipasta rytmiä, ettei koko maisema muutu ainoastaan vaaleanpunaiseksi hattaraksi. Kala- ja naurulokit väräyttävät muistojen sävelkirjasta esiin säihkyvänsinisen järvenselän, laiturin ja suussasulavan jäätelön.

Lopuksi saavumme pienen luonnonsuojelualueen reunaan lähteelle, josta avautuu lahonneiden lehtipuiden reunustama sula. Siellä silmiini osuu pieni kahlaaja, metsäviklo. Pysäytän hengitykseni, seisautan vereni ja jähmetän lihakseni. Musiikkiin kuuluu myös hiljaisuus, ilman taukoja olisi vain kakofoniaa. Metsäviklo on tämän aamun hiljaisuus, se intiimi tauko, jolloin vain liikkumatta katsomme toisiamme. Sitten taika raukeaa, viklo pyrähtää siivilleen ja päästää ilmoille aamun viimeiset nuotit. Kotimatkalla ilmassa värisee vielä kuovin huuto ja kurjen kutsu, mutta ne ovat enää viestintää. Sinfonia on jo päättynyt, kuinka kaunis se olikaan! Enkä tule enää koskaan kuulemaan tuota samaa teosta uudelleen, sillä luonto tarjoaa joka päivä uuden, erilaisen orkesterin ja sävelmän.

Sanna Hakkarainen

Kuutena päivänä retkellä, siellä sun täällä. Muuttolintujen perässä huhtikuun puolella.

Niin kuin joka kevät, niin ei tämäkään kevät tee poikkeusta. Pikkuhiljaa, kuin salaa, alkaa maantie kutsua ja sen kutsu voimistuu niin, että on pakko lähteä tien päälle. Tänä keväänä retkisuunnitelmat ovat muuttuneet, ei meistä johtuen, vaan eräästä pahemmasta asiasta, joka riivaa koko maailmaa, ei vain Suomea ja jonka nimeä ei tässä mainita. Näillä retkillä ei enää käydäkään valmiin pöydän ääreen syömään, kahville, ym, vaan nyt on termarit ja eväät mukana ja taukopaikka on luonnossa, siis melkein kuin retkellä.

On huhtikuu ja neljäs päivä, kun suuntaamme Lapinlahden Korpijärvelle. Jää on antanut hieman periksi ja tarjoaa linnuille uimapaikkaa, jos ne nyt sitten kehtaavat siirtyä jään reunalta vapaalle vedelle, siis vain uimataitoiset.

Viides huhtikuuta. Tänään teemme vain pikku pyrähdyksen ja ajelemme Rautavaaran ja Kuopion rajamaille Pirttipurolle.

Siellä osuu yksi sattuma. Lumisella hangella on jokin lintu. Kunpa olisi saanut kuvaan vangittua linnun lisäksi hangen hienon kimalluksen. Hanki välkkyy ja kimaltelee tuhansissa timanteissa, onhan pakkasaamu. Aurinko yrittää nousta puiden takaa lämmittämään hangella olevaa lintua.

Koira haukkuu läheisessä talossa, muttei lintu siitä välitä. Se tuijottaa meitä, eikä välitä meistäkään. Lie juuri saapunut ja on huilaamisen aika.

Kymmenes huhtikuuta. Lähdemme ajelemaan Maaningan suuntaan. Maaningallahan tapahtuu kummia näinä aikoina. Sieltä tuntuu löytyvän vaikka mitä, siis lintumaailmaa ajatellen. Autoja ainakin näkyy olevan siellä sun täällä lintupaikoilla ja siltojen vierellä. Muutama ihminen näkyy kävelevän kiikarit kaulassaan. Muitapa ei sitten näykkään. Ei Kinnulanlahdessa lintutornilla ainakaan. Lie piiloutuneet järvien reunalla ruohikkoon. Katselen tornin juurella, kun peuraparvi säntää pellolla valtatietä kohti. Olisiko kaislikko kahissut ja säikäyttänyt peurat karkuun. Onneksi pysähtyvät valtatien reunaan eivätkä säntää tielle autojen eteen. Jatkamme matkaa Maaningan Patajärvelle. Siellä mäkirinteessä on pysähtyneenä auto. Autossa istuu ainakin pari ihmistä, he katselevat järvelle hanhien touhuja. Morjestetaan ja pysähdytään mekin. Paljon on hanhia. Olisiko noin kaksi ja puolisataa. Näkyy siellä sorsiakin. Voisi kuvista laskea hanhet, mutta ajattelen jo heidän paikalla olleiden siitä ilmoitelleen, joten laiskuus voittaa. Jokin saa hanhet lähtemään lentoon, ne tekevät kaarroksen ja laskeutuvat takaisin järven jäälle.

Saan sentään muutamista lentävistä hanhista napattua kuvan. Viivymme vielä hetken ja suuntaamme sitten Kinnulanlahden kautta kohti Lapinlahtea.

Lapinlahdelta voi löytyä sattumia, kun on laajoja peltoalueita. Eikö vain siellä kaukana pellon reunassa jonkin vaalea lintu olekin. Se kiertelee metsän reunassa ja minä toivon, tule nyt lähemmäs, että näemme mikä olet ja jos vielä jonkinlaisen kuvan saisi. Eihän se pannahinen sieltä tule. Kiikkuu siellä kaartaen suuntaan ja toiseen, kuin kiusalla ja pujottelee lopulta metsään kadoten sinne. No, ruokaahan se sieltä etsii ja ajattelee vain itseään, mitäs se meistä, jotka notkumme siellä kelirikkoisella märällä tiellä kamerat valmiina. Tiedän ettei kuvista kummoisia tule noin pitkältä matkalta, mutta jospa edes saisi selvän, mikä lintu se oli.

Viidestoista huhtikuuta. Tänään suuntaamme vaihteeksi Rautavaaralle ja Pirttipuron maisemiin.

Sinne on saapunut paljon joutsenia, kurkia, hanhia, sekä näkyypä siellä varpushaukka, sekä tuulihaukka. Mutta sitten silmät havaitsevat jonkin suuremman mustan möykyn etäällä pellolla. Kiireesti kamera käteen ja tiiraamaan. Miksi ne eivät koskaan voi olla lähempänä, vaan tuolla huitsin nevadassa. Luulen möykkyä maakotkaksi, mutta lopulta selviääkin, että se on nuori merikotka.

Kuudestoista huhtikuuta. Tänään ajellaan minne nyt mieli sattuu viemäänkään. Käännytään tuosta ja käännytään tuonne periaatteella. Onhan talvi oltukin paikoillaan ja auto saanut huilata rauhassa.

”Hevosia” pitää juoksuttaa, jotta autonkin nivelet pysyvät vetreinä, kun öljy virtaa sen suonissa. Ladataan auton akkua ajamalla, samalla kuin omaanikin, kun matka taittuu ja maisemat muuttuu. Saavumme Kuopion Juankosken Rajosalmelle. Sulassa näkyy ainakin kolmisenkymmentä heinäsorsaa, muutama joutsen ja telkkiä. Lensi siellä jokin haukkakin, mutten saanut selvää mitä lajia se oli. Kaislikkoon näkyi laskeutuvan.

Mitähän ne telkät lienevät touhunneet, kun yksikin noista telkistä näyttää jollekin kaverilleen, että en se minä ollut, vaan tuo. Täältä matka jatkuu kohti Rautavaaraa.

Huomaamme olevamme taasen tutuilla maisemilla akselilla Rautavaara, Varpaisjärvi. Nykyisin Varpaisjärvi on Lapinlahden kuntaan sulautunut. Käännymme Karsanlahden tielle ja sieltä suuntaamme kohti kotia, kun Siikakosken kohdalla huomaamme kaksi haukka. Toinen niistä on piekana ja toinen sinisuohaukka. Se tavallinen tuuri iskee jälleen. Toinen liian korkealla ja toinen liian etäällä. Näin se vain menee. Kun oikein tarkkaan katsoo, niin voi heinien seasta jonkin valkoisen laikun nähdä. Siihen sitten kuvittelee haukan ja siinähän se haukka lentää.

Kahdeksastoista päivä. Väliin satelee hiljalleen lunta. Ajelemme kolmannen kerran katsomaan tokko vielä Siikakosken alueella näkynee haukkoja. Meneeköhän tämä jo liiallisuuteen. Niinhän vain pienkana siellä vielä liitelee, kuten eilenkin.

Päivä on edelleen harmaa ja harmaaksi meinaa mennä mielikin. Lunta rupeaa mättämään enemmän. Haukka liitää ja istuutuu puuhun. Matkaa on melkein kaksisataa metriä. Jokin taitaa olla minua vastaan, ettei pitäisi tulla häiritsemään noita komeita siivekkäitä.

Pelkään sen lähtevän, joten autosta käsin vaan. Ikkuna auki, kamera esiin ja tähtäämään ja ei kun menoksi.

Tie kutsuu, jospa jonkun mutkan takana kohtaa taasen jonkun hienon sattuman…

Leena Meuronen