Tänä kesänä olen huiputtanut Käärmelahden harjut ja hiekkamontut lähes päivittäin. Voisi kuvitella, että saman polun kiertäminen muuttuisi kuivaksi pakkopullaksi nopeastikin, mutta yllättäen näin ei käynytkään. Kärsimätön sielu löysikin levon siitä, kuinka tutut askelmat antavat ajatuksille mahdollisuuden lähteä vaeltamaan ja jokainen lenkki on ollut henkinen taival milloin minnekin. Lisäksi luonto muuttuu ja on aina erilainen, jokikinen päivä. Tiettyjä lintuja osaa odottaa; osa yllättää niin, että meinaa pyllähtää takamukselleen. Säätilat, kasvit, hyönteiset; kaikki ne luovat joka päivä jotain uuttaa koettavaa.

Hurjat helteet saivat harjutkin huokailemaan kuumuuttaan. Kangasmaan tuoksu helteellä huumaa pään, se suorastaan pökerryttää. Hakkuuaukot eivät tarjoa minkäänlaista suojaa paahteelta, ja hiekka polttaa silmiä. Mutta tähän aavikkomaiseen korvennukseen tuovat helpotuksen harvapuiset harjujen laet, joille likipitäin aina löytyi jostain viileästi hellivä tuulenvire. Silmät pyyhkivät hitaasti autereista horisonttia, sinertäviä mäkiä jossain äärettömän kaukana, tuulen kotia. Lähempänä hehkuvat keltaisina kukkivat pellot, Pieni Ruokovesi kimaltelee kutsuvasti. Leppälintukoiras ääntelee hermostuneesti poikuettaan suojaten, sen värit peilaavat upeasti harjujen punamultaa, männynrunkoja sekä mustasta valkoiseen kirjavia kiviä. Kuinka jokin olento voi kuuluakin maisemaan yhtä kauniisti! Mutta niinhän luonnossa yleensä on. Tunnen itsekin sulautuvani luontoon, en ulkoisesti, vaan mielentilaltani. Olen huomannut, että tällöin luonto tulee lähelle, vaikka paita olisi kirkuvan oranssi. Mieli on juuri sillä rauhallisuuden taajuudella, josta ei pääse huokumaan ympäristöön minkäänlaista uhkaa.

Jossain vaiheessa tietyt paikat pursusivat rastaita. Lintumäki puolestaan lunasti karttanimensä pyypesuellaan, jonka hellyttävät poikaset kasvoivat hurjaa vauhtia. Varpushaukka esiintyi harva se päivä. Pian pesintäajan hiljaisuus vaihtui poikasten ja lopulta nuorten lintujen alituiseen piiskutukseen. Mitä hupia onkaan seurata suurten tali-, sini- ja hömötiaisten sekä pajulintujen nuorukaisten yhteisparvien puuhia. Nuoret ovat vielä niin höppänöitä, etteivät osaa kulkijaakaan vierastaa, vaan tulevat oikein viereen töllöttämään, että mikäs se sinä oikein olet? Kaikkein eniten sydämen sykkyrälle saavat hömötiaisen poikaset, jotka kuin pienet lapset selostavat tauotta kaiken minkä tietävät, eivätkä tunnu edes vetävän henkeä siinä välillä. Monet kerrat olen saanut seisahtua ja hymyillä koko sydämestäni. Ei sen suurempaa viihdettä tarvitsekaan!

Näin heinä-elokuun vaihteessa harjut verhoutuvat kaikkein kauneimpaansa. Kanervikot horsmakruunuineen loimuavat vaalean violetinpunaisina, välissä hohtavat hopeisina kelottuneet kannot, oksankäkkyrät sekä poronjäkälän valkoiset tyynyt. Joskus ohi pyyhkäisee nuolihaukka saalista etsien, joskus ainoita lentäviä olentoja ovat sinisiivet sekä kimalaiset. Kerran istuskeli korppi harjun rinteellä kelon oksalla mahtavan kiiltävänä mustana hahmona, taustallaan äärettömyyteen lipuva maisema sekä vieläkin äärettömämpi sinitaivas. Hetki oli lyhyt, mutta kesti silti ikuisuuden. Yhtä upeasti kuin harjujen välisissä notkoissa kaikuu korpin huuto, kaikuu palokärjen aina yhtä vaikuttava kjiee ja krikrikrikri…

Harjut täällä eivät ole mitään lintukeitaita, ne ovat talousmetsää ja koneiden jyräämiä hiekkamonttuja. Mutta silti oma elämänsä on täälläkin. Sekä mahtavat maisemat. Monesta eri lenkistä, monesta eri kokemuksesta muodostuu lopulta muistojen kudelma, joka painuu arvokkaana mieleen. Jossain toisaalla kaiken (ja paljon enemmän) voi saada kerralla, täällä siihen pieneen ja vaatimattomaan kuluu koko kesä, lukemattomat lenkit ja kilometrit. Mutta tämmöiselle lintuharrastajalle, jolle paikallaan olo on hirvittävän vaikeaa, sopii erinomaisesti lintujen kohtaaminen kulkemalla, tuurin joko osuessa kohdalle – tai sitten ei.

Sanna Hakkarainen

Maaliskuun viimeinen päivä aukaisee silmänsä. Hanget säkenöivät kirkkaina ja sinitaivas kelluu tyynessä aamussa. Kellojen siirto sekoittaa pään ja päivä näyttää olevan jo puolessa, kun nautimme vasta aamupalaa. Mutta ei hätää, onneksi linnut eivät siirrä kellojaan. Eli ei kiirettä…

Tyyni aamu motivoi nostamaan pyörät talviteloilta ja virittämään ne kesäkuntoon. Reppuihin sujahtavat jalusta, kaukoputki, kamera ja eväät, kaulaan solahtavat kiikarit. Sovitaan, nyt on tullut kevät! Sulanut pihamaa huumaa tuoksullaan, talven jäljiltä se suorastaan tihkuu muistoja edeltävästä kesästä. On aika hypätä pyörien selkään ja suunnata kohti Kinnulanlahtea ja Lapinjärveä.

Pyörä rullaa kevyesti tuulettomassa aamussa, vain nouseva aurinko hönkii selkään lämpöisiä säteitään. Maaseutu heräilee, mutta silti vain pientareiden tuoksut tuntuvat olevan liikkeellä. Lapinjärventie on jo varsin hyvässä pyöräilykunnossa, ainakin pakkasyön jäljiltä. Leiriydymme Vesajoelle ja katselemme joutsenten aamuhyörinöitä. Muutoin on vielä kovin rauhallista, hanget kattavat peltoja laidasta laitaan. Vain hiihtäjät kiitävät pitkin lumisia mantuja. Tällaisena päivänä tuntuisi rikolliselta olla missään muualla kuin ulkona, paahtua hiljalleen kevätauringossa.

Juuri kun romppeet on lastattu kasaan, tuttuja lintuharrastajia saapuu paikalle. Mielen täyttää vilpitön ilo, pitkän talven jälkeen tapaa jälleen ystäviä, ja uusista ihmisistä tulee hetkessä vanhoja tuttuja. Monessako paikassa toisiin tutustuminen on yhtä helppoa, yhtä vaivatonta, yhtä aitoa? Lämpö täyttää sydämen.

Pian sotkemme pyörillä hiljalleen pehmenevää hiekkatietä Lapinrantaan, jonka lintuapajat ovat vielä autioina. Onneksi tällaisena päivänä mikään ei voi harmittaa. On liian hyvä mieli. Kylmä luoteistuuli hivelee niskaa ja muistuttaa talvesta takanamme. Leppoisaa jutustelua tuttavien kanssa voisi jatkaa loputtomiin, mutta on aika jatkaa metrien nielemistä. Autuaan tietämättöminä poljemme ohi metsähanhien ja pysähdymme huoltoasemalle tankkaamaan lihaksemme. Onnistunut retki vaatii aina onnistuneen huollon.

Kinnulanlahdesta matka jatkuu Tavinsalmelle, yltynyt vastatuuli pitää polkijan virkeänä. Siellä pyörät on aika hylätä maitolaiturille. Pikkuhiljaa töyhtöhyyppien vinkaisut nousevat hallitsemaan äänimaisemaa. Hyppäämme avuliaiden kollegoiden kyytiin, ja matka jatkuu Ruokovirralle. Yksinäinen fasaanikoiras astelee jonkun pihapiirissä. Ruokovirta lipuu uneliaana ilman lintuja koristeenaan. Kaukaisuudesta nappaa porukkamme konkari kotkan kiikariinsa, se kaartelee etäällä omia laakeita ratojaan. Kiitos, vuoden ensimmäinen merikotka!

Paluumatkalla kottaraiset täplittävät peltoa, niiden säkenöivä höyhenpeite on aina yhtä hurmaava näky. Kuin katselisi pieniä kuninkaallisia. Hyvästelemme kyyditsijämme kiitollisina, nautimme eväsleivät ja matka kohti kotia alkaa. Pyörä liitää myötätuulessa polkemattakin, olo on kuin harmaalokilla korkeuksissa. Aurinko porottaa pakkasiin tottunutta nahkaa ja saa posket hehkumaan punaisina. Talvi on avannut ovensa keväälle, ja valoa ja lämpöä tulvii joka puolelta. Ensimmäiset linnut ovat saapuneet kuin tiedustelijat konsanaan, pian saapuvat suuret joukot… Joka päivä talven sulaneen rajan ylittää joku uusi laji.

Huhtikuun 2. päivä tarjoaa aivan yhtä upeaa säätä kuin vierustoverinsa. Tällä kertaa on aika tutustua kotinurkkien kevääseen. Vielä edeltävällä viikolla Käärmelahti oli hiljainen kuin tammikuussa konsanaan. Kulkupeliksi valikoituvat jalat, joten varustus on minimaalinen, pelkkä kamera saa luvan kelvata. Kaikkialta hehkuva valo ja taivaalta huokuva lämpö saavat ilman väreilemään ja pientareilla lumen suhisemaan. Kevät valaa voimaa kaikkeen elolliseen.

Ja niin on elollinen palannut myös tännekin! Joutsenpari ruokailee pellolla hohtaen kilpaa lumen kanssa. Töyhtöhyypät suorittavat taitolentojaan ja esittelevät äänitehosteitaan. Tuuli suhisee korvissa, mutta kuulinko oikein… Kyllä, jossain livertää kiuru! Ja siellähän se taivaan sinessä tirisee. Pian kevään airuita on ilmassa useampikin. Yhtäkkiä selän takaa tupsahtaa parvi pulmusia, jotka kieppuvat ilmassa kuin lumi olisi karannut maasta taivaalle leikkimään. Sitten yli kauhoo hanhipari. Hetken aikaa tuntuu, ettei tiedä mihin suuntaan kameransa kääntäisi. Jospa vain antaisi sen olla ja nauttisi tästä kaikesta. Vielä tovi sitten näitä hankia hiihdellessä maisemaa hallitsi pelkkä rikkomaton hiljaisuus. Nyt se on kuin pirskahteleva lähde, sykkien siivekkäitä lounaistuulen mukana.

Pellon ylitys päättyy humahtamiseen syvään ojaan. Housut uivat liejussa, mutta hanki putsaa tahrat ja omalle kohellukselleen voi vain nauraa yhdessä naukuvien hyyppien kanssa. Kottarainenkin tutkailee kömpelöä menoani, helppohan teidän lentävien on arvostella! Linnut tuntuvat hetkellisesti vähenevän, kun paluumatkalla ohitse lentää kolme hanhea. Tervetuloa teillekin! Hymy on jo muutenkin herkässä, sitten vastaan tulee jälleen yksi tuttu lintuharrastaja. Turinat ja kyyti kotiovelle. ”Elämä on ihmisen parasta aikaa”, totesi edesmennyt Matti Nykänen. Niinpä. Keväällä on siinä erityinen painoarvo.

Sanna Hakkarainen