Professori J. A. Palmén, suomalaisen ornitologian primus motor, kirjoitti jo vuonna 1885 kansainvälisen lintutieteellisen yhteistyön puolesta ja esitti linnuston topografisen tutkimussuunnitelman. Hänen oppilaansa E. W. Suomalainen ryhtyi ensimmäisenä toteuttamaan topografista tutkimusta tarkastellen eri lintulajeja paikanlaadun mukaan ja luonnehtien lyhyesti lajien yleisyyttä. Tuleva professori Pontus Palmgren palasi näihin kysymyksiin vuonna 1932 Ornis Fennican artikkelissaan ”Lintutieteellisistä tutkimustehtävistä”. Hän piti Palménin tutkimusohjelmaa arvossa, mutta suurilta osin jo toteutuneena: ”meillä on aika selvä kuva linnustomme jakaantumisesta eri biotoopeille”. Faunistista työtä hän piti tarpeellisena ja välttämättömänä, mutta ”työn laadussa ei ole mitään uutta”, hän totesi. Lukuisia paikallislintufaunoja oli jo julkaistu.

Palmgren puhui lintujen runsaudenlaskennan ja eri lajien biologiaa koskevien autekologisten töiden puolesta. Mutta lintujen biotooppikohtaiset lukumäärätiedotkaan eivät ole itse päämäärä, vaan välttämätöntä esityötä päästäksemme ”elävän luonnon syvempään ymmärtämiseen”, niin kuin hän kirjoitti. Mikäli tahdomme selvittää, miksi joku laji on runsas vain tietyssä biotoopissa ja puuttuu jostain kokonaan, tarvitsemme sekä lukumäärätietoja sekä lajin perusbiologiaan syventyvää tutkimusta. Autekologisista tutkimuksista Palmgren mainitsi ravinto- ja pesimisekologian, ja hän suositteli saksalaisen esikuvan mukaan näihin tutkimusaiheisiin keskittyvien yhteistyöryhmien perustamista. Tutkimuskohteiksi tulisi valita yleisiä lajeja – harvinaisuudet eivät ole ekologisesti yhtä mielenkiintoisia. On syytä tuntea riittävästi tavallisten lintujen ekologiaa – miksi esimerkiksi harmaasieppo ei pesi kuusikoissa? Onko meillä riittävästi perustietoa harmaasiepon runsaudesta eri biotoopeilla, erilaisissa elinympäristöissä? Mihin harmaasieppo rakentaa pesänsä, mitä se syö?

Paikallislintufaunoissa lajien yleisyyttä oli yleensä tapana luonnehtia yleisesti vaikkapa asteikolla sangen yleinen – yleinen – jokseenkin yleinen – jokseenkin harvinainen – sangen harvinainen, kuten E. W. Suomalainen esitti kirjassaan ”Kallaveden seudun linnusto”. Hornborg pohti pesimälintujen yleisyyden ja runsauden luonnehdintaan liittyviä ongelmia ja esitti kvantitatiivisten lintulaskentojen tuloksia Pielavedeltä jo 1920-luvun alusta. Suomen maalinnuston runsauden tutkimus käynnistyi laajemmin 1920- ja 1930-luvuilla Einari Merikallion ja Pontus Palmgrenin menetelmällisten kehittelyiden jälkeen. Merikallion monumentaaliset teokset (”Über regionale Verbreitung und Antzahl der Landvögel in Süd- und Mittelfinnland, besonders in deren östlichen Teilen, im Lichte von quantitativen Untersuchungen” vuodelta 1946 ja ”Finnish birds – their distribution and numbers” vuodelta 1958) perustuvat osaltaan Pohjois-Savossa tehtyihin linjalaskentoihin. Kuopio, Tuusniemi, Lapinlahti, Säyneinen (nyk. Juankoski) ja Sonkajärvi olivat Merikallion laskentojen tutkimuspisteiden nimiä 1940-luvun alussa.

Mutta jo ennen Palmgrenin julistamaa tutkimusohjelmaa oli harrastettu lintujen runsaudenlaskentaa osana ekologisten kysymysten ratkaisua. Antti Reinikainen teki nuoruusvuosinaan 1927-37 talvisia linjalaskentoja Kuopion metsissä tutkiessaan pikkukäpylintujen epäsäännöllisiä vaelluksia ja niiden syitä. Pikkukäpylintujen pesivä kanta vaihteli vuosittain kuusen siemensadon mukaisesti yleensä 5-40 pariin 120 kilometrin reitillä. Nuorena maisterina Reinikainen kokosi tuloksesnsa Ornis Fennican englanninkieliseen artikkeliin (1937) esittäen havainnollisia diagrammeja kuusen siemensadon ja pikkukäpylintujen runsaudesta, ja hän kiteytti johtopäätöksensä: ”the abundance of Crossbills at breeding time is determined by the seed-crop of the Spruce”. Reinikaisen tutkimus on klassikko ornitologian historiassa; se on kouluesimerkki ekologisista syy- ja seuraussuhteista ja sitä on siteerattu laajalti kansainvälisessä ekologisessa kirjallisuudessa, mm. David Lackin laajalti levinneessä kirjassa ”The Natural regulation on animal numbers” (1954) ja viimeksi Ian Newtonin (1998) lintuekologian kirjassa (Kauppinen 1998).

Antti Reinikainen aloitti järvilinnustotutkimuksen, jossa hän tutki lintujen lajistoa ja runsautta sekä viimeaikaisia runsauden muutoksia Pohjois-Savon vesillä, 1930-luvun alussa ennen kuin kukaan muu oli maassamme julkaissut vastaavia aineistoja. Pontus Palmgrenin samaa aihetta käsittelevä klassinen työ Ahvenanmaan sisävesien linnustosta ilmestyi 1936, ja vesilinnuston runsautta käsittelivät väitöskirjatyönsä osana myös Olavi Kalela (1938) ja Jorma Soveri (1940).

Pohjois-Savossa Antti Reinikaisen ohella myös hänen ikätoverinsa Onni Lumiala kiinnitti huomiota vesilintujen ja lokkien runsauteen tutkimusalueellaan Sotkanselällä, josta hän julkaisi joitakin parimäärätietoja (1937, 1943a). Matti ja Pekka Sovinen kuvasivat Kevätön-järven linnustoa käsittelevässä käsikirjoituksessaan (1946) joidenkin lajien, erityisesti uusien tulokkaiden, runsautta pesälöytöjen perusteella: punasotkia pesi jo useita pareja, silkkiuikkuja noin 20 paria ja naurulokkeja pieni yhdyskunta joka kesä. Vasta Linkolan ja Siiran julkaistua ohjeensa vesilintujen pesivän kannan laskentamenetelmistä (1959) alettiin koota laajemmin vesilintujen laskenta-aineistoja – Eero Antikaisen tutkimus Riistaveden lintujärvillä 1959 ja 1960 oli niistä ensimmäisiä; työ julkaistiin 1966.

Lintujen pesimäkannan runsauden ja niiden muutosten seuranta oli tullut lintututkimukseen ja -harrastukseen jäädäkseen. Paikallislinnuston tutkielmissa ryhdyttiin kuvaamaan lajien biotooppikohtaisen esiintymisen ja yleisyyden lisäksi myös runsautta joko arvioin tai parimäärien laskentaan perustuen. Runsaudenmuutoksia alettiin tarkkailla. Niinpä lintuharrastajat Matti ja Pekka Sovinen kirjoittivat Ornis Fennicaan: ”Pajulinnun vähälukuisuudesta kesällä 1948”.

Miten sitten eri lajien perusbiologian tutkimus, Palmgrenin kuuluttama autekologia edistyi? Tässäkin yhteydessä on mainittava Antti Reinikaisen pioneerityöt, jo edellä esitelty pikkukäpylintujulkaisu sekä punavarpustutkimus, joihin tekijä kokosi aineistot Kuopion seudulla 1920-30-luvuilla. Biotooppien kuvaus ja pesäpaikat olivat keskeisiä seikkoja punavarpusen pesimisekologisessa työssä. Reinikainen erotti toisistaan neljä erilaista biotooppiryhmää ja päätteli, että tärkeimpiä biotooppia koskevia vaatimuksia ovat pensaikko ja valoisuus. Eteläisillä lehtoalueilla pesät ovat lehtipensaissa, mutta meillä kuusennäreissä ja katajissa. Punavarpusen levittäydyttyä kaakosta koko eteläiseen Suomeen Torsten Stjernberg (1979) tutki väitöskirjassaan lajin autekologiaa Länsi-Suomessa julkaisten tuloksensa 60 vuotta Reinikaisen työn jälkeen. Hän totesi lajin suosivan nykyisin yhä enemmän avoimia biotooppeja, joissa pesimistulos on huomattavasti parempi kuin kasvillisuuden sulkemissa biotoopeissa. Punavarpusen menestyksen salaisuus – nopea leviäminen ja runsastuminen sitten Reinikaisen tutkimuksen – on ainakin osittain paljastettu. Näin ollen Palmgrenin tarkoittama autekologinen tutkimussuuntaus on tuottanut vähitellen tietoa ”elävän luonnon syvempään ymmärtämiseen”, niin kuin kirjoittaja uskoi ja toivoi. Tutkimus on pitkäjänteistä ja ketjumaista yhteistyötä. Jo Reinikainen käytti punavarpustutkimukseensa oman aineistonsa lisäksi puolensadan suomalaisen ornitologin tietoja – heistä kymmenkunta oli Pohjois-Savosta.

Ruokolainen, K. & Kauppinen, J. (toim.). (1999). Kuopion ja Pohjois-Savon linnusto. Kuopion luonnontieteellisen museon julkaisuja 5.

Suomalainen lintutiede ”syntyi uudesti” 1930- ja 1940-luvuilla ja avautui kansainvälisesti saaden ansaitsemansa huomion ja arvostuksen. Eri lajien esiintymisestä oli jo kertynyt faunistista perustietoutta – oli saatu julkaisusarjat, ensimmäiset käsikirjat ja koottu paikallisfaunistisia havaintokatsauksia. Nyt voitiin esittää tieteellisesti uusia, haastavia kysymyksiä lajien levinnäisyydestä ja lukumäärästä. Alati muuttuva linnusto tarjosi kiinnostavia tutkimusaiheita, joihin maamme eläinmaantietäjät ja ekologit – mm. Einari Merikallio, Olavi Kalela, Pontus Palmgren, Lauri Siivonen, Paavo Voipio ja Lars von Haartman – tarttuivat. Monet uudet lintulajit olivat kotiutumassa Suomeen. Linnuston muutokset yhdistettiin usein ilmastollisiin tekijöihin. Oli eletty 1920-30-lukujen lämpökautta, ja sotatalvet olivat taas poikkeuksellisen kylmiä.

Silmiinpistäviä muutoksia oli tapahtunut myös Pohjois-Savon linnustossa – mm. pikku- ja naurulokin, punasotkan, silkkiuikun, töyhtöhyypän ja punavarpusen leviäminen oli pantu merkille, ja olihan kottarainenkin uutena lajina hiljattain kotiutunut näille seuduille. Antti Reinikainen oli koonnut katsaukseensa ”Lintuhavaintoja Pohjois-Savosta (Sb)” tietoja monesta 1920-30-lukujen tulokkaasta. Uusi lintutieteellinen tutkimusote, leviämishistoriallinen tarkastelu, oli havaittavissa. Reinikainen kirjoitti artikkelin pikkulokin leviäimisestä Pohjois-Savoon. Stipendikertomuksessaan KLYY:lle hän kirjoitti lintutieteellisistä tutkimuksista Pohjois-Savon järvillä kesällä 1934: Huomattakoon, että eutrofisten järvien lajisto on täällä yhtä rikas kuin konsanaan Etelä-Suomen tunnetuissa lintujärvissä. Monet maahamme myöhään levinneet eteläiset lajit oavt ehtineet tänne, jopa niin, että kirjallisuuden esittämät tiedot eräitten lajien levinneisyydestä ja yleisyydestä tällä taholla ovat melko lailla harhauttavia ja vanhentuneita. Erikoisesti kiintyi huomio ruokokertun (Acrocephalus schoenobaenus L.) suureen runsauteen lehtokeskusalueen viljavissa vesissä. Samansuuntaisia havaintoja on myös punanarskusta (Nyroca ferina L.), nauru- ja pikkulokista (Larus ridibundus L. Ja L. minutus Pall.), silkkiuikusta (Podiceps cristatus L.). Stipendikertomuksessaan KLYY:lle kesältä 1936 Antti Reinikainen toteaa mm. punanarskun huomattavan runsauden ja jatkaa: Erikoisesti punanarskun (ja nokikanan?) pesimäalueenlaajeneminen näyttää Pohjois-Savossa olevan paraillaan ripeästi käynnissä. Tästä eläinmaantieteellisesti perin tärkeästä ja paljon pohditusta tapahtumasta on siis juuri täällä edullinen tilaisuus tehdä havaintoja, joiden merkitys saattaa olla hyvinkin huomattava. On vain käytettävä tuota tilaisuutta ajoissa, sillä jo muutaman vuoden päästä se voi olla mennyttä. Mutta se on asia, johon saanen perusteellisemmin palata tulevan kesän tutkimusten jälkeen.

Punavarpusen pesimisekologiaa käsittelevässä Ornis Fennican artikkelissa (1939) Reinikainen esitti kartan lajin suomalaisista löytöpaikoista ja toivoi voivansa lähitulevaisuudessa erikseen esitellä punavarpusen levinneisyyttä ja siinä ilmeneviä muutoksia. Kartan perusteella hän totesi lyhyesti: Niinpä lajin kaakkoinen levinneisyys tulee selvästi näkyviin, samoin myös löytöjen keskittyminen määrätyille alueille, joiden välillä esiintyminen on usein peräti niukkaa. Säännöllisesti ovat nuo tukikohdat viljavissa lehtokeskuksissamme, joten lajin vaateliaisuus on aivan ilmeinen. Selkeästi, tiiviisti esitettynä eläinmaantiedettä ja ekologiaa!

Lintujen leviämiskysymyksiin perehtyivät Reinikaisen lisäksi muutamat muutkin pohjoissavolaiset ornitologit. Matti Sovinen tarkasteli sinipyrstön leviämistä maahamme Ornis Fennican englanninkielisessä artikkelissa ja suomeksi Luonnon Tutkijassa (1952). Eero Antikaisen eläintieteen pro gradu -työ Itäisten ja kaakkoisten lintulajien leviämisdynamiikasta Pohjois-Savossa, joka on julkaistu KLYY:n julkaisusarjassa (1965), sisältää tietoja 18 lajista. Antikaisen työ oli ensimmäinen maakunnan faunistisiin havaintoaineistoihin pohjautuva katsaus sitten E. W. Suomalaisen Kallaveden seudun linnuston, ja tutkimusalueena oli nyt ensi kertaa koko luonnonmaantieteellinen Pohjois-Savo (Savonia Borealis). Omien havaintojen lisäksi Antikainen kokosi aineistoa kirjallisuudesta, arkistoista, museokokoelmista sekä kirjallisin ja suullisin tiedusteluin. Hän teki myös lintulaskentoja joidenkin lajien runsauden selvittämiseksi; Kuopion ympäristössä oli 1960-luvun alussa 32 punavarpusreviiriä, kun 1930-luvulla niitä oli Reinikaisen tutkimusten mukaan 15-20.

Antikainen totesi tutkimistaan lajeista ainakin pensassirkkalinnun, viitakerttusen, sirittäjän, satakielen, pohjansirkun ja punavarpusen levinneen Pohjois-Savoon viimeisen sadan vuoden aikana. Koska havainnointi oli viime vuosisadalla vähäistä, joidenkin harvinaisten lajien leviämistä koskevissa johtopäätöksissä on syytä olla kriittinen, niin kuin Antikainen oli arvioidessaan mm. sinipyrstön esiintymistä. Häntä ennen Sovinen (1952a, 1952b) oli pitänyt sinipyrstöä melko uutena tulokkaana, ja Helminen (1958a) tuki tätä käsitystä. Antikainen luetteli joukon leviämistä puoltavia ja epäileviä argumentteja ja jätti kysymyksen avoimeksi: ”Esitettyjen seikkojen ja tämänhetkisen tilanteen valossa näyttää sinipyrstön leviämistä koskeva kiista kaipaavan lisäselvityksiä.”

Ruokolainen, K. & Kauppinen, J. (toim.). (1999). Kuopion ja Pohjois-Savon linnusto. Kuopion luonnontieteellisen museon julkaisuja 5.

Keitä lintujen elämään perehtyneitä henkilöitä eli Pohjois-Savossa 1930-luvulla? Yhden vastauksen saamme Antti Reinikaisen punavarpusjulkaisusta (1939), jossa hän luettelee suuren joukon hänelle lisätietoa antaneita suomalaisia ornitologeja. Pohjois-Savon pitäjästä hän meinitsee seuraavat kymmenkunta nimeä: metsänhoit. L. Borg (Leppävirta), reviisori J. Gustafsson (Kuopio), taiteilija M. Karppanen (Kuopion pit.), maist. H. Kuhmonen (Vesanto), yliop. O. V. Lumiala (Kuopio), herra L. V. Pikkarainen (Kiuruvesi), herra L. Pohjolainen (Heinävesi) ja herra I. Toivanen (Kuopio).

Kolmekymmenluvun lintumiehiin on lisättävä myös edellä mainitut kaavilainen opettaja Matti Jauhiainen ja tuolloin Pielaveden Säviällä opettajana toiminut Olli Kyyhkynen. Jauhiainen harrasti erityisesti muutontarkkailua. Hänen kerrtoaan seisseen tuntitolkulla Kaavin kirkonkylän ja entisen Kalajärven rantapelloilla taivaalle tuijotellen, mikä herätti kyläläisissä kummastusta. Vasta paljon myöhemmin muutontarkkailusta on tullut hyvin suosittua – välillä muuton tarkkailupaikkoja kutsuttiin jo vertauskuvallisesti ”turhuuden kallioiksi” hyödyttömältä tuntuvan muuttavien lintujen kirjaamisen sekä paikallaan toimettoman näköisinä seisoskelevien nuorten miesten takia. Jauhiainen oli aikaansa edellä; häneltä on jäänyt julkaisuihin (1928, 1929, 1935,) sekä havaintovihkoihin vuosilta 1918-57 runsaasti muuttotietoja.

P. Vuori julkaisi havaintoja Varkauden seudulta (1938, 1939). Suonenjokelainen maanviljelijä Paavo Tanninen oli tarkkaillut lintuja jo 1910-luvun alusta lähtien (Rahm & Tanninen 1912). Tanninen ilmoitti Luonnon Ystävässä 1916: ”Ammuin nokkavarpusen Suonenjoella”. Hän jatkoi havainnointia vuosikymmeniä tehden mm. talvilintulaskentoja 1950-luvulla. Teoksessa ”Pohjolan linnut värikuvin” on hänen tietojaan Suonenjoessa talvehtineista vesilinnuista. Eljas Saastamoinen kirjasi lintutietoja puolen vuosisadan ajan Karttulan seudulla; hänen havaintonsa vuosilta 1900-48 ovat Palménin arkistossa.

Näihin aikoihin havaintojaan julkaisivat myös N. J. Timonen Kiuruvedeltä ja Emil Riihiaho Iisalmesta. Riihiahon teidonanto nokikanasta on jo vuodelta 1917 ja hänen nimensä esiintyy Luonnon Ystävän sivulla pähkinähakkihavaintojen yhteydessä vielä vuonna 1951.

Havainnointi jatkuu faunistisen perinteen mukaisesti. Varsin aktiivisia lintuharrastajia olivat sodan jälkeen Sovisen veljekset, Matti ja Pekka, jotka retkeilivät Siilinjärvellä ja selvittivät yksityiskohtaisesti kotiseutunsa Kevätön-järven ja sen lähiympäristön linnustoa 1944-46. Veljeksiltä on Kuopion luonnontieteellisen museon arkistossa julkaisematon tutkielma, jossa he mainitsevat tavanneensa 128 lajia ja löytäneensä peräti 58 lajin pesän tai poikaset. Heidän aikanaan muuttohaukka näyttäytyi useasti joka kesä, samoin valkoselkätikka – kesällä 1941 he kertovat erään pojan ampuneen kaksi täysikasvuista valkoselkätikan poikasta Kevättömällä. Veljeksistä Matti syventyi sinipyrstön leviämishistoriaan kirjoittaen aiheesta sekä Ornis Fennicaan että Luonnon Tutkijaan (ent. Luonnon Ystävä).

1950-luvulla kasvoi Kuopiossa Nuorten Luonnonystäväin Yhdistyksessä uusi lintumiesten sukupolvi, joista monet sunntautuivat sittemmin biologian alalle. Kouluvuosinaan lintuja harrastivat mm. Seppo Lakovaara ja Antero Nederström, jotka perivät Kurt H. Enwaldilta KLYY:n lintukurssin johtamistehtävät. Nederströn kirjoitti artikkelin Kuopion seudun linnustosta nuorten luonnonharrastajien Molekyyli-lehteen (1957). Muutama vuosi myöhemmin Eero Antikainen teki tunnetuksi Riistaveden lintujärviä kirjoittaen niistä samaan lehteen (1959). Muista tuon ajan nuorista lintumiehistä mainittakoon vielä Martti Lehtovuori, Pekka Saikku ja Antti Pekkarinen.

Kuopiolaiset retkeilivät Riistaveden lintujärvillä, etenkin kevätmuuttoaikaan. Siellä he tutustuivat myös lintuja tarkkaileviin paikallisiin asukkaisiin, legendaariseen kansanmieheen Kusti Turuseen – Välisalmen Kustiin – ja maanviljelijä Eero Miettiseen. Jo aiemmin Antti Reinikainen oli saanut heiltä havaintoja.

Riistavesi tuli pian tunnetuksi kultasirkuistaan ja muista harvinaisuuksistaan laajaltikin lintuharrastajien piirissä. Eero Antikainen julkaisi muutamia havaintoja Luonnon Tutkijassa ja Ornis Fennicassa (1959,1960). Hän teki LuK-tutkielmansa Turun yliopiston eläintieteen laitokselle Riistaveden lintujärvien linnnustosta aineistonaan omia ja Eero Miettisen havaintoja sekä suorittamiensa lintulaskentojen tulokset. Laskenta-aineisto julkaistiin myöhemmin (1966) sekä Ornis Fennicassa että Suomen Riistassa.

Maakunnan faunistinen lintutietous ei juuri karttunut 1950-luvulla – havaintoja julkaistiin kovin niukasti. Heikki Tyrväinen retkeili Varkauden seudulla julkaisten havaintojaan 1953, samoin Erkki Pulliainen, joka julkaisi tietoja Varkauden talvehtivista sorsista 1962. Niilo Saarnisuo havainnoi Suonenjoen seudulla ja Erik S. Nyholm Rautalammilla. Saarnisuon tietoja on julkaistu myöhemmin (Pakarinen 1991).

Lintujen levinneisyyteen liittyvät tutkimukset, joita mm. Einari Merikallio ja Olavi Kalela tekivät maassamme, perustuivat faunistiseen aineistoon. Niinpä töyhtöhyypän leviämistä selvittääkseen Kalela kokosi tutkimukseensa, joka julkaistiin 1955, laajalti uutta aineistoa lintuharrastajilta tiedustellen – Pohjois-Savosta hänelle lähetti hyyppätietoja 1940-50-lukujen vaihteessa kymmenkunta henkilöä.

Lintuharrastajia kokoava hanke – Helsingin yliopiston eläinmuseon valtakunnalliset talvilintulaskennat – alkoivat vuonna 1956. Pohjois-Savossa lintuja laskettiin ensimmäisenä talvena eri puolilla maakuntaa seitsemällä reitillä.

Ruokolainen, K. & Kauppinen, J. (toim.). (1999). Kuopion ja Pohjois-Savon linnusto. Kuopion luonnontieteellisen museon julkaisuja 5.

Kuopion Luonnon Ystäväin Yhdistyksen ja museon suojissa, innostavien esikuvien ja opettajien kannustamana, on Kuopiossa varttunut suuri määrä nuoria lintuharrastajia. Jo E. W. Suomalainen mainitsi innoittajakseen lintujen havainnointiin luonnonhistorian opettajansa Aulis Westerlundin, ja opastusta lintujen täyttämiseen hän sai lehtori Benjamin Ståhlbergilta – molemmat miehet KLYY:n perustajajäseniä ja puheenjohtajia.

Kuopion Nuorten Luonnonystäväin Yhdistys aloitti toimintansa 1905, mikä oli tärkeä askel nuorten lintuharrastajien yhteiselle taipaleelle. Koulussa ja kerhossa lintumiehet löysivät toisensa. On erikseen mainittava 1920-luvun lopun lyseolaiset Onni Lumiala ja Antti Reinikainen, jotka retkeilivät yhdessä ja kuuluivat opettajansa Kurt H. Enwaldin ohjaamaan nuorten luonnonystävien toveripiiriin. Ylioppilaaksi päästyään Lumiala ja Reinikainen jatkoivat lintututkimuksiaan ja julkaisivat niitä 1930-luvun lopulla ja 1940-luvun alussa. KLYY rahoitti heidän työtään pienin stipendein. Lintujen lisäksi nämä nuoret luonnontieteilijät olivat kiinnostuneita mm. perhosista ja kasveista, ja tie vei heidät 1930-luvun alussa Helsingin yliopistoon, eläin-, kasvi- ja maantieteen opintoihin.

O. V. Lumiala (1910-1944) harrasti mm. lintuja, perhosia ja luonnon valokuvausta. Hän suuntautui opinnoissaan kasvi- ja maantieteellisesti suo- ja järvitutkimuksiin – niistä hänellä on lukuisia artikkeleita. Hän tutustui laajasti maamme luontoon aina Ahvenanmaalta Petsamoon asti. Lintuhavaintoja hän julkaisi mm. Pielisjärven vedenjakajaseudulta (1939, P. Lehmuluodon kanssa), Oulujärven pohjoispuolelta (1938), Pohjois-Sallasta (1941, H. Suomalaisen kanssa), Kuusamosta (1943) sekä Kuopion Sotkanselän alueelta (1943). Hän teki erillisen artikkelin selkälokin pesimisestä Sotkanselällä (1937). Näissä tutkielmissa on nähtävissä maakuntamme kvantitatiivisen linnustotutkimuksen ja yhteistyön ensi hedelmiä. Selkälokkijulkaisussaan Lumiala toteaa: Fil. Maisteri A. Vaaraman anettua hyväntahtoisesti tietoja selkälokkien pesimisestä vesistöalueella N-Kallavesi-Koirusvesi, on, yhdistämällä niihin allekirjoittaneen tiedot koetettu kartalla s. 50 antaa mahdollisimman täydellinen kuva selkälokin pesimisestä koko tällä alueella (arvion mukaan n . 25-30 paria). Nuoret luonnonystävät olivat kiinnostuneita samoista asioista. Retkitoverit, linnut ja tutkimukset jäivät kuitenkin pian – maisteri O. V. Lumiala kuoli jatkosodassa.

Antti Reinikainen (1910-1998) kokosi opiskeluaikanaan omia ja retkeilytoveriensa – mm. silloisten filosofian maisterien H. Kuhmosen ja A. Vaaraman sekä yo. O. Lumialan – lintuhavaintoja Pohjois-Savosta ja lähetti ne Ornis Fennicaan (1935). Katsauksessa saatiin uutta tietoa runsaan 20 lajin esiintymisestä Kuopion seudulla, mukana monia etelästä ja kaakosta levittäytyviä tulokkaita. Elettiin 1930-luvun lämpökautta! Erillisessä saksankielisessä artikkelissa Reinikainen käsitteli pikkulokin esiintymistä Pohjois-Savossa (1935). Samana vuonna hän julkaisi Ornis Fennicassa vielä pieniä tiedonantoja, mm. kaitanokka-vesipääskystä, sininärhestä ja kaulushaikarasta Pohjois-Savossa sekä räkättirastaan erämaaesiintymisestä Keski-Suomessa.

Antti Reinikainen oli Lumialan tapaan sekä eläin- että kasvitieteilijä. Hän teki tutkimuksen Kuopionniemen pikkujärvien ja lampien vesikasvistosta ja kasvillisuudesta, joka ilmestyi KLYY:n julkaisusarjassa 1935. Vuosi vuodelta Reinikaisen retket suuntautuivat yhä enemmän vesille, ja linnut veivät voiton – alkoi pitkäaikainen järvilinnustotutkimus Pohjois-Savossa (Kauppinen 1998). Reinikainen tutki ennen muuta rehevien lintuvesien pesimälinnustoa. Suunnitelmallinen työ alkoi keväällä 1934, jolloin Reinikainen sai myös ensi kertaa stipendin tähän tarkoitukseen. Tällöin hän tutustui 26 järven pesimälinnustoon, mm. Jäppilän Tuomiojärvellä, Maaningan Lapinjärvillä ja Patalahdella sekä Siilinjärven Kevättömällä. Maakunnan ornitologinen valloitus oli alkanut – Reinikainen retkeili Kuopiosta käsin ensimmäisenä lintututkijana eri puolilla maakuntaa, ei pelkästään Kuopion, Siilinjärven ja Maaningan tutuiksi käyneillä viljavilla järvillä, vaan usein myös Vesannolla, Keiteleellä, Pielavedellä ja Kiuruvedellä. KLYY ja Vanamo-seura rahoittivat järvien lintututkimusta 1934-41 usean vuoden aikana. Reinikainen raportoi tutkimustensa tuloksia stipendikertomuksissa ja piti esitelmiä KLYY:n kokouksissa, milloin Jäppilän ja Maaningan järviltä, milloin Riistaveden Keskimmäiseltä, milloin Kiuruveden järviltä. Lopullisia tuloksia jäätiin odottamaan. Vain muutamat yksittäiset havainnot tutkimuksensa alkuvuosilta 1934 ja 1935 hän julkaisi edellä mainituissa Ornis Fennican tiedonannoissa ja pikkulokkitutkimuksessaan. Lisäksi hän kirjoitti tiedonannon Härkälintujen pesistä (1937). Suomen Luonnossa (1942) hän kuvasi omiin tekoihin ja kokemuksiin perustuen lintujärvien elämää.

Reinikaisen löytöretkeilijän intohimo ja tutkijan innostus ei jäänyt järville. Talvisin hän hiihteli Kuopion lähimetsissä – Puijolla ja Neulamäessä, Laivonsaaressa, Salonsaaressa Säyneensalossa. Jo lyseovuosistaan alkaen, talvina 1927-37, hän keräsi aineistoa pikkukäpylintujen runsaudesta linjalaskennoin. Tutkimuksen kauniit tulokset (1937) ovat herättäneet kansainvälistä huomiota vuosikymmenien ajan.

Kesäisiltä järviretkiltään Antti Reinikainen ehti myös punavarpustutkimukseen, johon hän keräsi aineistoa toistakymmentä vuotta, laajalti myös muilta lintututkijoilta ja -harrastajilta, ja julkaisi laajan artikkelin lajin pesimisekologiasta Ornic Fennicassa 1939. Valmistuttuaan filosofian kandidaatiksi Henlisngin yliopistosta Reinikainen oli muutaman vuoden eläintieteen laitoksen assistenttina – lintutieteelle olisi nyt aikaa… Mutta toisin kävi. ”Kehrääjän laulua taistelun melskeessä”, otsikoi Antti Reinikainen tiedonantonsa Luonnon Ystävässä 1934. Sotavuosilta hän julkaisi muutamia muita havaintoja, kuten ”Sirkkakerttu Kuopiossa” (1940) ja rastaskerttu Pohjois-Savossa (1943). Hän kirjoitti myös ”Lintutietoja Hyrynsalmelta” (1940) ja ”Lapin linnuston muutoksista” (1947). Sodan jälkeen perhe ja biologian lehtoraatti – sittemmin pitkäaikainen rehtorin työ – Helsingissä veivät aikaa kirjallisilta töiltä, mutta lintuja Antti Reinikainen ei unohtanut. Jokakesäisiltä Savon järvireissuiltaan hän julkaisi yhden harvinaisuushavainnon – ”Rantakurvi Kiuruvedellä” (1958).

Eläkevuosinaan Antti Reinikainen havainnoi lintuja kotikaupungissaan Helsingissä ja kesälaitumillaan Korpilahdella, sekä aivan viimeisiä vuosia lukuun ottamatta myös Pohjois-Savossa (Kauppinen 1998).

Ruokolainen, K. & Kauppinen, J. (toim.). (1999). Kuopion ja Pohjois-Savon linnusto. Kuopion luonnontieteellisen museon julkaisuja 5.

Kuopion Luonnon Ystäväin Yhdistys ja sen hoitama museo on ollut Pohjois-Savon lintutieteen ja -harrastuksen yhdysside viime vuosisadalta lähtien. Lintuja on täytetty museon kokoelmiin ja havaintoja koottu kokouspöytäkirjoihin.

Yhdistystä johti Benjamin Ståhlbergin jälkeen Julius Viktor Jonsson (1858-1935) parin vuosikymmenen ajan. Kouluneuvokset Kurt H. Enwald (1877-1961) ja Paavo Nederström (1891-1972) olivat KLYY:n johtokunnassa runsaan puolen vuosisadan ajan – edellinen toimi yhdistyksen puheenjohtajana 1935-57 ja jälkimmäinen 1957-68. Muista vuosisadan alun yhdistysaktiiveista mainittakoon reviisori John Anders Gustafsson, Joka valittiin KLYY:n johtokuntaan 1928 ja joka hoiti vuosikymmenien ajan museon lintukokoelmia.

KLYY:n aktiivijäsenet ovat usein olleet luontoharrastukseltaan laaja-alaisia. Monilla heistä luonnonhistorian tutkimus ja harrastus on yhdistynyt kulttuurihistoriaan, kotiseututyöhön, luonnonsuojeluun, mutta myös opetukseen ja kansanvalistustyöhön. Kouluneuvokset Enwald ja Nederström olivat aikansa kansanvalistajia, joille eläimet, kasvit, geologia ja maantiede olivat tutkimus- ja harrastusaloja, jotka opetus ja museo yhdisti yhdeksi kokonaisuudeksi – elämäntyöksi. He olivat opiskelleet luonnontieteitä Helsingin yliopistossa hankkien luonnonhistorian ja maantieteen lehtorin pätevyyden ja tekivät leipätyönsä koulualalla Kuopiossa lähes puolen vuosisadan ajan, Enwald 1908-50 ja Nederström 1917-64. Edellinen toimi Kuopion lyseossa, jälkimmäinen tyttölyseossa – runsaat kaksikymmnetä vuotta rehtorina. Vielä pitempään kouluneuvokset toimivat KLYY:n tehtävissä.

Asiantunteva ja innostava Kuopion lyseon lehtori ”Kurtti” avasi monelle pojalle tietä lintuharrastukseen, päivällä koulussa ja illalla museossa. Enwald saattoi antaa linnuista kiinnostuneille oppilailleen kesätehtäväksi kirjata havaintovihkoon kotiseudun linnustotietoja. Kuopion luonnontieteellisen museon arkistossa on viisi tällaista tutkielmaa: Toivo Smolander kokosi havaintoja sekä Kuopion ympäristöstä (1920-21) että Karttulasta (1921-22), Veikko Nuutinen Karttulasta (1921), Heikki Kuhmonen Vesannolta ((1925-27) ja Onni Lundson (myöh. Lumiala) Kuopiosta (1927).

Kurt H. Enwald toimi myös Kuopion Nuorten Luonnonystäväin Yhdistyksen ohjaajana. Hän järjesti mm. kurssin lintujen täyttämisestä ja käynnisti KLYY:n suositut lintukurssit, jotka toistuivat useiden vuosien ajan; niiden järjestelyihin osallistui myös J. A. Gustafsson maastoretkien oppaana. Sittemmin lintukurssien järjestely jäi Nuorissa Luonnonystävissä kasvaneiden lintuharrastajien vastuulle.

Luonnontieteelliset yhdistykset – muutkin kuin KLYY ja KNLY – olivat aina Enwaldia lähellä. Jo opiskeluaikanaan hän oli toiminut Vanamo-seurassa, mm. sen taloudenhoitajana. Kun Suomen Lintutieteellinen Yhdistys perustettiin vuonna 1924, Enwald oli perustajajäsen.

Enwaldin nimi on tuttu nuoremmillekin kuopiolaisille lintumiehille. Kuopion lyseossa on Kurt H. ja Ingrid Enwaldin stipendirahasto, josta moni lyseolainen on saanut pientä tunnustusrahaa ja kannustusta linturetkille.

Enwaldin ja Nederströmin aikaan KLYY:n kokoustapahtumat ja kokouksissa esitetyt tiedonannot kirjattiin tarkasti pöytäkirjoihin. Niistä kirjoitettiin myös sanomalehtiin.

Harvinaisuushavaintoja julkaistiin myös Luonnon Ystävässä ja Ornis Fennicassa. Enwald kirjoitti tiedonannot ”Herna lintukauppiaalla Kuopiossa” (1921), ”Sininärhi Kuopiossa” (1922) ja ”Yöhaikara Suomessa” (1936). Nederströmin lähettämiä havaintoja ovat ”Harmaahaikara Pohjois-Savossa” ja ”Kattohaikara Pohjois-Savossa” (1933).

Museon kokoelmia kartutettiin aktiivisesti – lintuja ammuttiin varta vasten näytteille asetettaviksi, niitä hankittiin turuilta ja toreilta. Varsinkin kanalintujen värimuunnoksia saatiin lintukauppiailta Kuopion torilta ja muualta. Niitä tuotiin Matti Karppaselle nähtäväksi kaukaakin.

Myös maakunnan lintumiehet pitivät yhteyttä museoasioissa ja toimittivat näytteitä kokoelmiin. Heistä mainittakoon tässä Olli Kyyhkynen, Matti Jauhiainen ja L. V. Pikkarainen. Kyyhkynen lähetti Pielavedeltä meriharakan ja keräkurmitsan vuonna 1931, Jauhiainen Kaavilta pensassirkkalinnun ja lapasotkan vuonna 1929 sekä harmaapäätikan vuonna 1932. Museon kokoelmissa on myös L. V. Pikkaraisen täyttämä harmaahaikara vuodelta 1929 ja harmaasiepon värimuunnos vuodelta 1934, molemmat Kiuruveden Niemiskylästä. KLYY osti nämä linnut Pikkaraiselta.

Kuopion museomiehet eivät tyytyneet pelkästään itäsuomalaisiin näytteisiin ja siihen mitä satuttiin saamaan, vaan he lähtivät tutkimus- ja hankintamatkoille. Jo E. W. Suomalainen retkeili nuoruusvuosinaan mm. Suomen, Norjan ja Ruotsin Lapissa yhdessä Matti Karppasen kanssa tuoden mukanaan lintuja ja linnunmunia. 1920- ja 1930- luvuilla kuopiolaiset kunnostautuivat Petsamon tutkimusmatkailijoina; museolle kerättiin erityistä Petsamo-kokoelmaa Jäämeren eläimineen. Jääkärimajuri Irmer Forsius – monipuolinen luontoharrastaja, joka vaikutti muutamia vuosia Kuopiossa – matkusti kesällä 1922 KLYY:n stipendin turvin Petsamoon tutkiakseen ja hankkiakseen lintuja museon kokoelmiin. Matkalta hän julkaisi raportin Fauna ja Flora -seuran julkaisussa (1925) ”Ornitologiska anteckningar från en resa till Petsamo sommaren 1922”. Hän jätti myös KLYY:lle matkakertomuksen.

Irmer Forsius kuului legendaaristen Petsamon ja Heinäsaarten lintututkimusmatkailijoiden pioneereihin. Näiltä tutkimusretkiltä Einari Merikallio kirjoitti lintukirjojemme klassikot ”Jäämeren ääreltä” (1924) sekä ”Heinäsaarten lintukuvakirja” (1939).

Kuopiolainen kenraalimajuri K. M. Wallenius toimitti Jäämeren ja Petsamon aineistoa museon kokoelmiin vielä 1934-37 saatuaan hankintoihin KLYY:n stipendin. Kokoelmissa on mm. kaakkurin, merimetson, haahkan ja isolokin munia Heinäsaarelta ja Isoheinäsaarelta vuosilta 1934-35.

Ruokolainen, K. & Kauppinen, J. (toim.). (1999). Kuopion ja Pohjois-Savon linnusto. Kuopion luonnontieteellisen museon julkaisuja 5.